Aavikon kummitukset
Olen pienenpienenä peiton alla. Siellä on maja, turva ja kasa kirpputoreilta haalittuja pehmoleluja. Saan aina valita itselleni uuden lelun, kun äiti etsii itselleen ja minulle uusia vaatteita – erityisesti minulle, kasvan kuulemma niin kovin kovaa vauhtia. Sain isiltä salaa taskulampun leikkeihini ja yövaloksi. Painan taskulampun päässä olevaa nappia ja tutkin valolla pussilakanan kuvioita. Kellertävissä pussilakanoissa seikkailee monenlaisia pieniä eläimiä.
Pissattaa ihan hirveästi, muttan uskalla hiipiä makuuhuoneesta vessaan. Olohuoneesta kuuluu aikuisten riitelyä. Äiti alkaa itkeä. Isi paiskoo kaappien ovia ja laatikoita, etsii jotain. Kuuluu läimäys. Ei ensimmäistä kertaa – niiden läimäyksien takia olen luvannut äidille pysyä huoneessani jos isi on pahalla tuulella. Läimäystä seuraa putoavien ja särkyvien astioiden ääntä ja vaimea tömäys.
Oven takana tulee aivan hiljaista. Jossain toisessa asunnossa haukkuu koira, ehkä se on naapurin pieni villakoira, joka räksyttää aina pihalla juokseville lapsille. Osa lapsista pelkää sitä koiraa, mutta minä luulen, että lasten riehuminen pelottaa sitä koiraa enemmän. Hissi nytkähtää liikkeelle rappukäytävässä. Isäni harppoo ulko-ovelle ja lähtee, pamauttaen oven perässään kiinni tavallista vähemmän kovaäänisesti Ihmettelen, ettei äiti tule makuuhuoneeseen; Hän tietää, etten nuku, jos kotona riidellään. Äiti tuleekin usein sänkyni viereen istumaan ja silittämään selkääni. Välillä äiti itkee niin, että isoja suolaisia pisaroita tippuu rapsahtaen lakanoilleni ja joskus myös hiuksiini.
En tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin uskallan nousta varovaisesti ylös sängystäni makuuhuoneen nurkassa. Muovinen herätyskello raksuttaa pöydällä, autojen valot vilahtavat silloin tällöin verhojen läpi. Väistelen lattialle jääneitä dinosauruslelujani ja avaan oven. Pyöreä ruokapöytämme on siirtynyt pois paikoiltaan, lehtipino on pudonnut sen reunalta ja levinnyt pitkin lattiaa, vieden mukanaan pari kahvikuppia ja kulhon, jossa säilytetään kaikenlaista pikkutavaraa terottimista avaimiin ja paristoihin. Tykkään tutkia kulhon sisältöä samalla kun syön, painaa mieleeni kaikkia esineitä niin, että huomaisin nopeasti kaikki uudet tulokkaat tai huomaisin vanhojen kadonneen.
Näen äidin jalat pöydän takaa. Tämä makaa kummallisesti lysyssä pöydän takana, joulupukilta saadut pörrösukat jalassaan, toinen melkein jalasta pois luiskaltaneena. Ihmettelen, miksi äiti nukkuu keittiössä ja koetan herättää tätä silittäen varovaisesti poskesta: ”Äiti tule omaan sänkyyn, saanko tulla hetheksi viereesi köllimään?”
Päiväkodista soitetaan eteenpäin parin päivän päästä, kun mitään ilmoitusta poissaolosta ei ole kuulunut. Tai niin minulle myöhemmin kerrotaan. Kun pyydän vanhempana papereitani luettaviksi löydän sivukaupalla tekstiä siitä päivästä; Sosiaalityöntekijät ja poliisi ovat hakeneet asunnosta pienen pojan, jonka jalkapohjissa on naarmuja kupinsirpaleista ja yllään pissainen pyjama. Lapsi on kertonut paikalle tulleille aikuisille syöneensä banaaneja ja hakeneensa vessan hanasta vettä.
Tämän arvellaan peitelleen äitinsä eläinkuvioisella peitolla, sillä hän kertoo äidin nukkuneen jo tosi pitkään. Hän ei haluaisi jättää äitiään yksin. Kädessään lapsi puristaa taskulamppua ja silmälaseja, joista hän ei suostu luopumaan. Autossa lapsi katsoo työntekijää pitkään ja sanoo, ettei lasit päässä saisi mennä nukkumaan, etteivät ne mene rikki.