Matka tuntemattomaan
Hiekka on kellertävää ja hienoa. Sitä on kaikkialla: pölynä, isompina murikoina ja herkästi jalan alta murenevina kivinä. Tuulenpuuskat nostavat irtohiekkaa ilmaan. Makaan pelleistä kyhätyn autosuojan katolla ja lähes ummistan silmäni pöllyävien pyörteiden noustessa suojan harjan korkeudelle. Kehoni tuntuu raskaalta, ei väsyneeltä vain siltä, että kaikki tahto on valunut siitä pois.
Bes kolistelee suojassa ja rapistelee pressua pois autonrämänsä päältä. Tämän liikehdintäkin kuulostaa hyväntuuliselta ja pidäkkeettömältä. Useimmiten hän hyräilee, viheltelee pientä sävelmää tai kertoilee päivän kuulumisia puheenparrella, johon sekottuu sanoja ainakin kahdesta, ellei kolmestakin kielestä. Tarkoituksena ei ole niinkään antaa tarkkoja ohjeita vaan ilmaista olemassaoloaan, pitää seuraa ja ilmaista halua olla yhteydessä.
Nyt tuo pienikokoinen mies tarttuu katonreunaan työhanskoihin verhotuilla käsillään ja kiipeää viereisestä puusta jaloillaan tukea napaten viereeni. Hänen ruskeat silmänsä tuikkivat tummien kulmien alta ja hän pudottaa avaimet syliini. Nousen istumaan, hiekkaa valuu pieninä noroina hiuksistani korvieni sisälle, se kutittaa poskilla, kaulakuopassa ja vatsalla valuessaan alas. Bes vilkaisee punottavaa rintakehääni ja muistuttaa että paitoja löytyisi enemmänkin, sekä selän alle, että palavan nahkani suojaksi.
Ajamme auringon laskiessa koko ajan ylemmäksi. Hiostava kuumuus taittuu melko pian viileydeksi. Radio pätkii ja rohisee. Imukupilla etulasiin kiinnitetty pörröinen, vaaleanpunainen gorilla kieppuu villisti. Harvakseltaan vastaan tulleiden ajoneuvojen valot ovat loppuneet jo aikoja sitten. Satunnaiset matalat kasvit ja palmut ovat niin ikään kadonneet, asutuksen ja kasteltujen viljelmien jäätyä taakse. Pian on niin pimeää, ettei tien sivuja enää näe. Pysähdymme näköalapaikalle. Bes levittää nahkatakkinsa päälleen ja asettautuu pitkäkseen vallaten kuskin ja kartturin paikan. Jaloittelen hetken ja koetan löytää siedettävän nukkuma-asennon takapenkiltä.
En tiedä tarkalleen mitä kello on, kun viileät sormenpäät koskettavat poskeani. Bes on ujuttanut kätensä takapenkille ja ravistelee minua hereille. Nousen autosta ja kaipaan talolle jättämääni loppuunajettua villapaitaa. Oikaisen jalkojani, toinen on puutunut niin, etten uskalla varata sille kunnolla painoa, ennen kuin tiedän varmemmin, missä asennossa jalkateräni oikeasti on. Bes ojentaa neuleeni takakontista sanomatta mitään. Lähdemme kiipeämään.
Aamukuuden aikoihin saavutamme huipun. Aurinko kipuaa viereisen huipun takaa persikanvärisenä ja väreilevänä. Kaikki on hienon usvan peitossa. Bes on harvinaisen vaiti, hän istuutuu alas sellaisella vaivattomuudella, johon vain itseäni puolet pienempi henkilö kykenee. Hän katsoo minuun, niska kenossa ja kasvot vakavina. ”Syntymäpäivänään on hyvä aloittaa alusta.”