Odotus

Aika ei ole koskaan kulunut yhtä hitaasti. Niin kliseistä kuin se onkin, jokainen minuutti tuntui vähintään tuplaantuvan ja tilanteessa valppaana ja rauhallisena pysyminen lähes mahdottomalta. Kimppuumme hyökänneistä miehistä ainakin kaksi on tajuissaan, toinen tuskissaan auton lähettyvillä kiemurrellen ja murahdellen ja toinen allani pahanenteisen hiljaa makaavana. Mieleni tekisi iskeä paikallaan piteleväni hyökkääjä tajuttomaksi ja potkia tätä niin ettei tästä jäisi kuin märkä läntti asfalttiin.

Kimppuumme käytiin niin äkkinäisesti, että toimin vaistonvaraisesti ja nyt, tilanteen hieman rauhoituttua, alan hiljalleen tajuta sen kokonaisuudessaan. Kaikessa raakuudessaan ja raukkamaisuudessaan. Raivo saa vereni syöksymään nopeammin kehossani, se tykyttää valtimokohdissa, ranteissa, kaulalla ja nivusissa ja tunnen lihasteni nykivän hallitsemattomasti.

Bes retkottaa edelleen lähes vatsallaan maassa. Hänen silmäluomensa värähtelevät ja selkänsä kohoilee hengityksen tahdissa, vain juuri ja juuri silmillä nähtävissä määrin, mutta kuitenkin. Nikki makaa vieressäni, kyljellään, niska epämukavasti takakenossa, siinä mihin hän kaatui. Hänen sivulle retkahtaneesta käsivarrestaan on valunut pieni, muttei hälyttävä lammikko verta maahan ja tämä liikehtii ajoittain hieman, ikään kuin kiskoen itseään valveille, mutta epäonnistuen kerta toisensa jälkeen.

Punainen hehku valaisee autiomaan laidan ja paistaa matalan tienvarsipensaikon läpi. Viimein kaksi poliisiautoa kaartaa pihaan valot vilkkuen ja lintutunnuksin koristellut ovet aukeavat. Huudan heille ja heilutan nopeasti kättäni. Jännittyneenä ja pakenemaan valmiina allani odottanut mies lysähtää kasaan kuin tyhjennetty ilmapatja ja tähän asettuneen toivottomuuden myötä uskallan itse hieman hellittää.

Pihaan kaartaa myös keltainen ambulanssi, josta kivunneet ensihoitajat ryhtyvät tarkastamaan maassa makaavia kolmea miestä nopeassa tahdissa. Yksi heistä huomaa meidät ja suuntaa tutkimaan Nikkiä ja Besiä. Minut ohjataan syrjemmälle ja kompuroin istumaan bensapumppuun nojaten. Kääridyn minulle ojennettuun vilttiin, koska huomaan palelevani holtittomasti.

Bes virkoaa ja hän tyhjentää pian vatsansa sisältöä huoltoaseman kulmalle. Epäilen, ettei hän tule ajamaan aivotärähdyksensä kanssa mihinkään enää tänä iltana ja tuskinpa huomennakaan. Tajuttomat miehet on lastattu ambulanssiin ja se kaartaa kahden ensihoitajan ja yhden poliisiauton saattelemana pois pihasta. Odottelemme toista ambulanssia ja kompuroin lähemmäksi Nikkiä. Bes liittyy seuraani. 

”Pistit sitten pystyyn hitonmoisen tappelun.”
”Näistä kavereista neljän pieksi kyllä porukkamme naisvahvistus.”

Bes tuijottaa vuoroin minua ja tajutonta Nikkiä ja alkaa nauraa. Kuivaa, karheaa ja ilotonta naurua.

”Minähän sanoin, että te ette edes yritä olla normaaleja!”