Herään aamun ensitunteina viereisellä kujalla sijaitsevasta minareetista kajahtavaan aamunkoiton rukouskutsuun. Ensimmäisinä päivinä tajuihin palauttava, kovaäänisistä kaikuva meteli ärsytti, mutta nyt koen sen jo yllättävän sympaattiseksi, merkiksi siitä, että edes johonkin uskomisella on paikkansa ihmisten elämässä ja luontevana osana kaupungin ääniä. Tuo ääni kertoo romantisoidun mielikuvani mukaisesti jokaisena päivänä siitä, että ainakin valtaosa kaupungin vilinästä irtautuu hetkeksi puuhistaan ja pysähtyy hiljentymään itsensä, jumalansa tai toiveidensa äärelle.

Sitäpaitsi minareetin ääniin herääminen on pelastanut minut useampana aamuna kylmältä suihkulta. Hotellin katolle sijoitetut vesisäiliöt pitävät sisällään vain rajallisen määrän lämmennyttä vettä, minkä eräs liian myöhäinen suihkukerta osoitti karvaasti. Avaan suihkun ja odottelen hetken vedenpaineen tasaantumista. Meressä ja uima-altaissa uitettu tukka ei kaipaa pesuainetta karheutuakseen lisää, joten anna lämpimän veden valua vain kaulasta alaspäin. Erinäiset kehon karvat huutelevat ajamista, joskin olen koettanut sinnitellä matkalla pienen sängen kanssa. Hikoilu, hautova ilma, kloori ja aurinkosuojatuotteet kiusaavat entisestään ajamisesta ärsyyntyviä kainaloita, jalkoja ja häpykumpua.

Jynssään jalkapohjia. Niihin pinttynyt lika hymyilyttää hieman. Kuukausien kengissä ja villasukissa hautomisen jälkeen tuntuu kummalta nähdä uurteisiin painunutta likaa, merkkejä kivetyksillä ja hiekalla paljasjalon astelusta. Puristan purkista lisää saippuaa, haluan saada aikaan kunnollisen kerroksen mandariinilta tuoksuvaa vaahtoa. Pyöräyttelen sitä reilusti jalkoväliini, neutraalien pesuaineiden ja vesipesun puolestapuhujien saarnoista huolimatta.

Saippuoin rintojani, joihin olen saanut yllättävästi aikaan hieman rusketusrajoja. Kaupungilla liikkuessa olen pukeutunut peittävästi, mutta ilmeisesti allasalueen suojissa luetut romaanit ovat antaneet auringollekin aikaa. Nännit nousevat toiveikkaina pystyyn ja huomaan käsieni unohtuneen hetkeksi pyörittelemään niitä. Lantionpohjassa nytkähtää. Niin vähäinenkin kosketus saa kehon valmiiksi. Mietin, milloin joku on viimeksi koskettanut haluten, liian kauan aikaa sitten, melkein kuin toisessa maailmanajassa ja -paikassa.

Olen pienenpienenä peiton alla. Siellä on maja, turva ja kasa kirpputoreilta haalittuja pehmoleluja. Saan aina valita itselleni uuden lelun, kun äiti etsii itselleen ja minulle uusia vaatteita – erityisesti minulle, kasvan kuulemma niin kovin kovaa vauhtia. Sain isiltä salaa taskulampun leikkeihini ja yövaloksi. Painan taskulampun päässä olevaa nappia ja tutkin valolla pussilakanan kuvioita. Kellertävissä pussilakanoissa seikkailee monenlaisia pieniä eläimiä. 

Pissattaa ihan hirveästi, muttan uskalla hiipiä makuuhuoneesta vessaan. Olohuoneesta kuuluu aikuisten riitelyä. Äiti alkaa itkeä. Isi paiskoo kaappien ovia ja laatikoita, etsii jotain. Kuuluu läimäys. Ei ensimmäistä kertaa – niiden läimäyksien takia olen luvannut äidille pysyä huoneessani jos isi on pahalla tuulella. Läimäystä seuraa putoavien ja särkyvien astioiden ääntä ja vaimea tömäys.

Oven takana tulee aivan hiljaista. Jossain toisessa asunnossa haukkuu koira, ehkä se on naapurin pieni villakoira, joka räksyttää aina pihalla juokseville lapsille. Osa lapsista pelkää sitä koiraa, mutta minä luulen, että lasten riehuminen pelottaa sitä koiraa enemmän. Hissi nytkähtää liikkeelle rappukäytävässä. Isäni harppoo ulko-ovelle ja lähtee, pamauttaen oven perässään kiinni tavallista vähemmän kovaäänisesti Ihmettelen, ettei äiti tule makuuhuoneeseen; Hän tietää, etten nuku, jos kotona riidellään. Äiti tuleekin usein sänkyni viereen istumaan ja silittämään selkääni. Välillä äiti itkee niin, että isoja suolaisia pisaroita tippuu rapsahtaen lakanoilleni ja joskus myös hiuksiini. 

En tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin uskallan nousta varovaisesti ylös sängystäni makuuhuoneen nurkassa. Muovinen herätyskello raksuttaa pöydällä, autojen valot vilahtavat silloin tällöin verhojen läpi. Väistelen lattialle jääneitä dinosauruslelujani ja avaan oven. Pyöreä ruokapöytämme on siirtynyt pois paikoiltaan, lehtipino on pudonnut sen reunalta ja levinnyt pitkin lattiaa, vieden mukanaan pari kahvikuppia ja kulhon, jossa säilytetään kaikenlaista pikkutavaraa terottimista avaimiin ja paristoihin. Tykkään tutkia kulhon sisältöä samalla kun syön, painaa mieleeni kaikkia esineitä niin, että huomaisin nopeasti kaikki uudet tulokkaat tai huomaisin vanhojen kadonneen.

Näen äidin jalat pöydän takaa. Tämä makaa kummallisesti lysyssä pöydän takana, joulupukilta saadut pörrösukat jalassaan, toinen melkein jalasta pois luiskaltaneena. Ihmettelen, miksi äiti nukkuu keittiössä ja koetan herättää tätä silittäen varovaisesti poskesta: ”Äiti tule omaan sänkyyn, saanko tulla hetheksi viereesi köllimään?”

Päiväkodista soitetaan eteenpäin parin päivän päästä, kun mitään ilmoitusta poissaolosta ei ole kuulunut. Tai niin minulle myöhemmin kerrotaan. Kun pyydän vanhempana papereitani luettaviksi löydän sivukaupalla tekstiä siitä päivästä; Sosiaalityöntekijät ja poliisi ovat hakeneet asunnosta pienen pojan, jonka jalkapohjissa on naarmuja kupinsirpaleista ja yllään pissainen pyjama. Lapsi on kertonut paikalle tulleille aikuisille syöneensä banaaneja ja hakeneensa vessan hanasta vettä.

Tämän arvellaan peitelleen äitinsä eläinkuvioisella peitolla, sillä hän kertoo äidin nukkuneen jo tosi pitkään. Hän ei haluaisi jättää äitiään yksin. Kädessään lapsi puristaa taskulamppua ja silmälaseja, joista hän ei suostu luopumaan. Autossa lapsi katsoo työntekijää pitkään ja sanoo, ettei lasit päässä saisi mennä nukkumaan, etteivät ne mene rikki.