On niin pahuksen pimeää. Kaupunki säästää katuvaloissa ja polttaa alueesta riippuen vain joka kolmatta tai toista lamppua, vaikka tähän aikaan vuodesta olisi parasta hehkuttaa kaikkia tasapuolisesti. Eikä pyörään ole tietenkään tullut kiinnitettyä etutankoon tarkoitettua valaisinta. Siellä se jossain on, eteisen koreissa, kaiketi toissatalven jäljiltä.

Päivä tuntui erityisen pitkältä, silmiä kuivasi jo ennen lounastaukoa. Näyttö hehkui ja porotti, muttei lämmittänyt kasvoja, logotiedostot, ehdokaskuvat ja mainoslauseet vilisivät silmissä. Selaimessa oli auki kymmeniä välilehtiä, mutta hiljalleen esitteet löysivät muotonsa ja ehtivät tarkistettavaksi painoa varten juuri ja juuri ajallaan.

Urheilukassi pyrkii koko ajan kiepahtamaan selän puolelta kyljelle ja syliin. Asfaltti kiiltää toimivien lamppujen kohdalla ja viimeiset vaahteranlehdet lepattavat surumielisessä tahdissa koti upottavanmärkää nurmikkoa. Ruokakauppakeskittymän nurkilla keski-ikäinen mies huutaa olemattomalle vihan kohteelleen pitkään sadatellen.

Pyörä täytyy lukita rungostaan sivuoven katoksen pylvääseen, muuten sitä ei ehkä löytyisi enää myöhemmin. Metalliovi on raskas, joku on kiskonut sen hieman vinoon. Pukuhuonekäytävällä haisee testosteronin höystämä virtsa ja hiki. Haju on kitkerä ja vahvempi kuin hyvinvalaistuissa ja sisustustarroilla koristetuissa pukutiloissa, joista löytyvät hiustenkuivaajat, tarkoituksellisen himmeästi valaistut saunat ja sisustustarroja seiniltä.

Valkoinen puku tuntuu iholla karhealta ja kovalta, mutta polvien ja kyynerpäiden kohdalta se on kulunut pehmeäksi. Maalattu betonilattia on viileä paljaita jalkoja vasten. Salissa on kirkasta ja vaimea yskähdyskin kaikuu siellä hieman. Jään makaamaan keskelle pehmeää sinisyyttä, hengitän syvään ja odotan.