Sairaalan käytävillä kiireiset askeleet kaikuvat

Havahdun tajuihini. Kurkkuani kuivaa ja silmieni taakse sattuu. On kirkasta ja ilmassa tuoksuu puhdistusaineelta ja kahvilta. Suljen silmäni, sillä kadun niiden avaamista välittömästi. Kiskon peittoa kasvoilleni ja äkillinen ihon kiristymisestä johtuva kipu kouraisee käsivarttani samanaikaisesti kuin toisen käteni kyynärtaipeeseen iskee pistävä kipu.

”Mitä helvettiä nyt?”

Vierestäni kuuluu pidäkkeetön, matala ja lämmin nauru, joka kuulostaa etäisesti tutulta. Andrei retkottaa sänkyni vieressä huteralla pikkutuolilla, jalat sängyn metallilaidalle nostettuina ja kahvikuppi kädessään. Hän laskee jalkansa alas ja vetää tuoliaan lähemmäksi.

”Älä tee mitään äkkinäisiä liikkeitä. Käsivartesi on parsittu kasaan ja toisessa on tippa kiinni. Millainen olo?”

”Aika paskamainen, kiitos kysymästä.”

Virnistämme molemmat tahtomattamme ja Andrein silmäkulmista ja otsalta sulaa pois jotain, jonka ehdin hädin tuskin huomata. Sana huoli käväisee mielessäni, mutta se katoaa ennen kuin ehdin ajatukseni loppuun asti. Hissaudun varovaisesti istumaan ja huolehdin siitä, ettei tippaletku pääse kiristymään. Andrei nostaa sairaalasängyn päätyä istuvampaan asentoon ja huomaan tälle kasvaneen varsin näyttävän, tummanruskean sängen. 

”Missä Bes on?”

Edellisen illan tapahtumat palautuvat rysäyksellä mieleeni ja mietin, onko kyseessä edes edellinen ilta ja kuinka kauan olen ollut tajuttomana. Andrei kertoo Besin vironneen jo huoltoasemalla ja jonottavan tällä hetkellä jotain syötävää sairaalan kahvilasta. Sitten hän kertoo loppuillan tapahtumista: poliisiraporttien tekemisestä, Besin taksin ajamisesta sairaalalle, turistiasioita hoitavan viranomaisen kanssa välikohtauksen puimisesta ja siitä, mitä sairaalalla on ehditty tehdä tähän mennessä.

”Vissiin aivotärähdys eikä sen pahempaa”, tuhahdan ja valun sängyssä hieman alemmaksi. ”Ei sillä että tietäisin, mistä sekin tuli. Ehkä jonkun kyynerpäästä. Siinä hässäkässä paljoa huomannut, mihin kohtiin otti itse osumaa. Mutta sun olisi pitänyt nähdä ne muut kaverit!”

”Näinkin. Paareilla ja ambulanssin takaosassa.” Andrei toteaa yllättävän vaimeasti ja hymyn rippeet katoavat tämän silmäkulmista. 

”Mielummin ne kuin me”, murahdan ja tunnen päänsäryn jomottavan silmien takana, otsalla ja takaraivolla, harvinaista kyllä, kaikissa samanaikaisesti. 

Hoitaja tulee huoneeseen, kyselee vointiani. Lääkäri seuraa perässä ja tutkii silmiäni lampulla, mittailee verenpainettani ja suorittaa muutamia tutkimuksia. Hän toteaa että pääsen lähtemään huomenna, mikäli tarkkailuaikana ei ilmene mitään ihmeellistä. En jaksa ajatella mitään. Pian turhaksi käyvää lentolippua, murtuneita raajoja, janoa, kuolemanpelkoa, irtoavia hampaita ja vääntyneitä niveleitä, pahoinvoinnin sekaista nälkää. Pimeyttä vastaan pyristelemistä tai kauhistuksen ja kunnioituksen sekaista sävyä Andrein äänessä. Tahdon vain nukkua hetken.

Käännän kylkeäni ja tuoli sänkyni vieressä kirskahtaa. Ovi vedetään lähes kiinni ja valot himmennetään.