Tuntuu, että tällä hetkellä elämään alkaa kuulua vain pelkkää raskautta. Ei ekassa raskaudessa ehtinyt tuntumaan näin tukalalta. Näillä viikoilla (31) vielä lensin Atlantin yli kahdella koneen vaihdolla, yhteensä matkaa Suomi-kotoa Meksiko-kotiin tuli vuorokauden verran. Nyt hyvä kun saan 8 tunnin työpäivän kärvisteltyä tuoleja ja asentoja vaihdellen. Salilla ja ryhmäliikuntatunneilla olen jaksanut käydä sen 3-4 kertaa viikossa, vaikka kyllä sielläkin alkaa olo vähän möhköltä ja kömpelöltä jo tuntumaan. Bodypump -tunnilla joka kerta mietin, että pitäisikö painoja jo tiputtaa. 

Rennietä saan napsia vähän väliä, vaikka yritänkin syödä pieniä annoksia ja välttää kaikkea mikä aiheuttaa närästystä. Mies joutuu usein iltaisin toimimaan jalkahierojana, se toimepide kun tuntuu vähän estävän yöllisiä suonenvetoja. Plussana tietenkin, että tuntuu myös ihanalta väsyneisiin jalkoihin! Kesää ja lämpöä odotan, että saisi vetää päälle vaan löysän hameen ja sujauttaa jalkaan kesäkengät. Nyt kaikki vaatteet aiheuttaa ahdistusta ja kenkiä laittaessa puhisin ja happi meinaa loppua.

Vieläkö tätä on todella edessä n. 2 kuukautta? Miksi viime raskaus oli niin paljon helpompi, vai tekeekö tuo reilu kolme vuotta ikää lisää näin valtavan eron voinnissa. Onhan ne raskaudet erilaisia toki.. 

Äitienpäivän ”juhlinnan” jälkeen kaaduin sänkyyn ihan uupuneena. Hurjat juhlat mummun luona siis!

Ihan muistutuksena kaivelin ensimmäisen raskauden kuvia esiin ajatellen, että kyllä mä nyt varmaan sillonkin kärsin – aika nyt vaan kultaa muistot. Mutta siellähän on esim. kuva viikolta 33, jossa juhlingit yöhön saakka ei väsyttäneet yhtään niin paljoa kuin mummun kahvikekkerit. Ei myöskään vajaa pari viikkoa ennen synnytystä aamuun saakka kestäneet itsenäisyyspäivän bileet. 

Onpa muuten hyvä, että tuohon kuvaan on ihan merkitty, kuka onkaan se ulkomaalainen, joka palasi takaisin. Muutenhan ei erotu joukosta..