Tiistai. Mies on iltavuorossa ja tulee vasta hetken kuluttua töistä kotiin. Kotona on aivan hiljaista. Pikkuhiljaa omat kasvoni rentoutuvat ja tunnen kuinka välillä jopa vähän hymyilen. Iltapalan jämät odottaa keittiönpöydällä siivoojaansa, pyykkikorissa pyykit ripustajaansa. Olen juuri syönyt 4 palaa suklaata. Siksi vain 4 etten jaksa nousta sohvalta hakemaan lisää. Sohvan käsinojalla valmiina huomiselle vaatteet vajaa kuusivuotiaalle, vajaa neljävuotiaalle ja itselleni. Puolivuotiaan vaatteet olen unohtanut laittaa valmiiksi. Kuvittelen kait ettei niiden valitseminen aamulla ole iso juttu. Ei olekaan. Mutta silti vauvan vaatteiden valitseminen isomman lapsen kerhoaamuna voi olla se viimeinen juttu mihin kaikki kaatuu. Siksi yleensä aina laitan ne valmiiksi.

Olen siis laittanut hetki sitten nukkumaan kolme lastani. Tai no.. Melkein nelivuotias nukahti itkua pidätellen omaan sänkyynsä ollessani vielä vessassa vaihtamassa vauvalle yöpukua. Melkein kuusivuotias urheasti jäi omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaikka valoja sammuttaessa lastenhuoneesta näin hänen katseestaan jotain aivan muuta. Halua olla äitin pikkuinen vauva, uhrautumista olla se reipas ja iso. Äitin pikkuapulainen. Vauvan sentään nukutin. Imetin ensin oikeasta rinnasta. Sitten vasemmasta. Sitten oikeasta. Laskin vauvan sänkyyn. Poistuin huoneesta. Palasin huoneeseen. Imetin taas oikeasta rinnasta. Laskin vauvan sänkyyn. Poistuin huoneesta. Palasin huoneeseen, nostin itkevän vauvan syliini ja lopulta heijasin hänet uneen. Yleensä hän nukahtaa rinnalle. Nyt ei ja hetken olin aivan hukassa. Kunnes päätin, että tämän kohdalla pysyn rauhallisena enkä hermostu. Ajattelin niitä ekan vauvan äitejä, jotka ovat aivan pulassa ja mietin kuinka helppoa minulla on kun vauva on minulle kolmas.

Nukuttaessani vauvaa oli minulla aikaa ajatella. Ajattelin kuinka nelivuotiaani saa minut välillä hulluksi. Ja toisaalta en tiedä empaattisempaa ja kaunissieluisempaa lasta koko maailmassa. Ajattelin kuinka tokaistessani, kohta kuusivuotiaalle, ettei tänään lueta iltasatua hän totesi pettyneen varmana: ”no tiiän sen jo!” Ajattelin kuinka meidän olisi pitänyt tänään ulkoilla enemmän ja toisaalta sitten taas kuinka minun olisi pitänyt syödä vähemmän suklaata ja tehdä enemmän kotitöitä.

Onneksi meillä ei aina ole tällaista! Onneksi meillä on yleensä kivaa! Onneksi useimmiten miehen iltavuoroviikkoina menemme nukkumaan esikoisen ”lukeman” iltasadun siivittämänä, unilaulujen tuudittamana. Vauva nukahtaa rinnalle, josta siirrän hänet omaan sänkyynsä. Poistun huoneesta. Käyn jossain vaiheessa kuuntelemassa vauvan tuhinaa. Olen tehnyt kaikki kotityöt jo valmiiksi ja nautin omasta ajastani samalla jo kaivaten töistä kotiutuvaa miestäni.

Tänään ei kuitenkaan ollut sellainen ilta kuin useimmiten. Tänään oli sellainen ilta kun minun sydämestäni särkyi palanen kun kohta nelivuotiaani itkuisena, kyyneleet poskillaan sanoi minulle: ”Äiti, älä aina puhu mulle niin kurjasti.” Eikä tämä valitettavasti ollut ensimmäinen kerta.