Toinen raskaus

Esikoiseni oli helppo. Siis todella helppo. Raskaus oli kuin suoraan kirjasta; pari kuukautta oli pahoinvointia sen jälkeen suorastaan hehkuin. Synnytys oli ensikertalaiseksi todella nopea, kuitenkin sopivasti hidas, jotta ehdin saada haluamani kipulääkkeet. Kaikki meni paremmin kuin hyvin, ja saimme terveen, kauniin pikkuisen prinsessan. Vointini oli uskomaton, mieheni nauroi kaksi tuntia synnytyksen jälkeen, ettei voisi koskaan uskoa minun juuri synnyttäneen.

Jollei oteta huomioon tuoreen äidin ongelmia tarvittavien tavaroiden mietinnässä tai vauvan kanssa elämään opettelua, kaikki oli hyvin. Vauva söi hyvin, kasvoi hyvin, oli tyytyväinen ja oppi kaiken nopeasti. Kahden kuukauden iässä hän rupesi nukkumaan yhtäjaksoisesti ensin 8h, muutaman kuukauden kuluttua meni jo 12h putkeen ilman herätyksiä.

En voinut uskoa tuuriani, olin onnistunut saamaan maailman helpoimman lapsen. Sen, josta muut äidit vain unelmoivat.

Mutta sitten tapahtui jotain…

Jälkitarkastuksen aikoihin keskustelimme mieheni kanssa ehkäisystä, eikä oikein mikään vaihtoehto miellyttänyt molempia. Samaan aikaan muutama ystäväpariskuntamme ilmoitti odottavansa lasta.

”No, siinähän kaksi menee kuin yksikin.” ”Jos on tullakseen niin tulkoon.” ”Saatpa olla kauemmin lasten kanssa kotona.” ”Olisihan se ihanaa, lapsilla olisi aina toisensa leikkikavereina.”

Niinpä niin.

Esikoisen ollessa reilu puolivuotias tuli plussa tikkuun. Ja kyllähän me onnellisia olimme. En tosin edelleenkään vaihtaisi tilannettani mihinkään.

Heti alkuun tuli aivan järkyttävä pahoinvointi, joka kesti neljännelle kuulle saakka. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä varattiin ensimmäinen aika ultraan ja kyseltiin suostumusta niskapoimumittaukseen, jolla kartoitetaan Down-syndrooman mahdollisuus. Ensin ajattelimme kieltäytyvämme, mutta sitten muutimme mielemme, koska siinähän ei muuta tehdä kuin mittaillaan sikiötä ultrakuvasta.

Ultrassa selvisi, että raskaus on odotettua pidemmällä, ja että niskapoimumittausta ei voida siksi tehdä. Sain ajan verikokeisiin, josta selviäisi Down-syndrooman riski. Tässä vaiheessa huolestuin, sillä mieleeni hiipi, että millä selviäisin arjesta pienen taaperon sekä erityisen lapsen kanssa? Onneksemme verikoe osoitti, että huolta ei ole.

Rakenneultraan (n. vkolla 18) asti jouduin joka neuvolakäynnin jälkeen pakkaamaan taaperon autoon ja ajamaan lääkärille, sillä dopplerilla ei löytynyt vauvan sydänääniä. Miehelläni ei ollut mahdollisuutta olla neuvolakäynneillä mukana, ja voin kertoa, että on todella raastava tunne, kun ajat yksin kohti lääkäriä vauva mukanasi, ja mietit, miten reagoida, jos joudut kuulemaan ne pahimmat uutiset. Onneksi onni oli mukanamme.

Vasta loppuraskaudessa vatsani alkoi kasvaa, ja se teki arjestani hieman hankalaa. Supistuksia tuli usein, ja neuvolasta kiellettiin nostelemasta mitään, mutta minkäs teet, kun vajaa vuoden ikäinen haluaa olla sylissä? Lisäksi aloin etsiä tietoa netistä, että mitä tehdä, jos synnytys käynnistyy niin, että mieheni on töissä. Mitään konkreettista ei löytynyt, ja mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän minua ahdisti ajatus. Kenelle soittaisin, kun kaikki ovat töissä?Mihin esikoiseni menisi? 

Onneksi omalaatuinen onni puuttui taas peliin, ja minulla todettiin raskaushepatoosi viikolla 39 ja synnytys piti käynnistää. Meillä oli aikaa hoitaa esikoiselle hoitajat, mies oli poissa töistä ja sain vihdoinkin rentoutua. Käynnistykseen mennessä synnytys käynnistyikin itsessään ja terve poika syntyi taas kerran todella helpolla synnytyksellä. 

Poika oli pituudeltaan ja päänympärykseltään pieni, ja lääkärintarkastuksessa tästä mainittiin ja sanottiin, että ”on ihan rajoilla, pitäisikö laittaa jatkotutkimuksiin”. Ei laitettu. Ne sanat tosin pyörivät edelleen joka päivä mielessäni. Mitä jos… 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *