Yksin

Mia kirjoitti hienoa pohdintaa haluttomuudesta ja sen syistä ja seurauksista. Ajattelin jatkaa samalla aiheella, omasta kokemuksesta.

Rakastuminen on yhtäaikaa ihanaa ja kamalaa. Se laittaa pään ja koko elimistön ihan sekaisin. Ei ole nälkä, ei väsytä ja pää tuntuu pehmeältä hötöltä. Koko maailma on avoin. Sehän on mahtavaa. Ja sitähän sanotaan, että rakastuminen on ainoa sosiaalisesti hyväksytty psykoosin muoto. Ihmisistä ja suhteesta riippuen tämä vaihe kestää vaihtelevan ajan. Ja sitten olo alkaa tasoittua, ei enää leijukaan ihan koko ajan.

Elämässä sattuu ja tapahtuu. Pyytämättä ja yllättäen saattaa löytää itsensä tilanteista, joihin ei koskaan olisi luullut joutuvansa. Voi tulla taloudellisia huolia, sairautta, kuolema, mitä tahansa. Mutta ei hätää, tuo toinenhan on tuossa, häneen voin nojata, tästä selvitään kyllä. Mutta jos käykin niin, että niitä asioita vain tapahtuu ja tapahtuu, ilman, että ennättää välillä käydä veden pinnalla haukkaamassa happea, voikin huomata ykskaks olevansa pohjalla. Kun arki tulee ja jyrää koko voimallaan, siinä ei auta kun joko litistyä tai taistella vastaan. Ja jossain vaiheessa taisteluun väsyy. Kun kaikki voimat menevät siihen, että jaksaa hengittää, jaksaa jotenkin räpistellä tämänkin päivän läpi, parisuhde saattaa hautautua sinne kaiken alle. Koska se toinenhan on siinä, ei sitä nyt erikseen tarvitse huomioida tai muistaa, siinähän se mukana roikkuu.

Yksi ihmisen perustarve on kosketus. Kosketuksen kautta tulee näkyväksi, on olemassa. Siitä saa lohtua ja voimaa. Se rakentaa yhteyksiä ihmisten välille.  Kun se puuttuu on näkymätön ja turvatonkin olo. Ei ole kosketuksessa mihinkään. Vähänniinkuin ei olisi olemassa ollenkaan. Koskettaa voi myös henkisesti. Tieto siitä, että on jollekulle tärkeä, merkityksellinen ihminen ja että hän ajattelee sinua, tahtoo sinulle hyvää, on tärkeä.

Mutta se arki. Ja ne ovista, ikkunoista ja kynnyksen alta tunkevat asiat. Kun uupuu ja väsyy, ei välttämättä muista tai edes ymmärrä, että kukaan ei ole ajatustenlukija. Jollei sano ääneen, mitä haluaa ja toivoo, sitä ei voi tietää. Mutta kuitenkin sitä toivoo. Voi kun tuo nyt ymmärtäisi, kunpa se tajuaisi. Eihän se niin mene. Ja kun se toinen ei tajua, hautautuu yhä syvemmälle omaan poteroonsa. Koska miksi sieltä kannattaisi nousta?

Koskettaminen loppuu. Kuljetaan toisen ohi mitään näkemättömin silmin, pää täynnä omia huolia, omia murheita. Myös keskustelu loppuu. Mitä se auttaisi, kun ei tuo kuitenkaan ymmärrä, ei joko halua tai ei osaa. Eikä itse osaa selittää, ei enää jaksa tai ei viitsi. Yhteys katkeaa täysin. Ei ollakaan enää samalla puolella, muttei toisaalta myöskään toisiaan vastaan. Kunhan vaan ollaan.

Torjutuksi tulemisen kokemus on kamala. Se, kun oletkin ihan ilmaa. Sinulla ei ole mitään väliä, ei mitään merkitystä, ei arvoa. Siinähän sitten olet. Ja ihmettelet mitä tapahtui. Ja kun se toistuu ja toistuu, alkaa lopulta uskoa, että on juuri niin arvoton ja turha, kuin tuo toinen antaa ymmärtää. Ensin se sattuu. Sitä miettii, mikä itsessä on vikana, mitä teki väärin, mitä voisi tehdä toisin. Sitten siihen tottuu. Alkaa itsekin ajatella ja uskoa, ettei minulla olekaan väliä, ei minua tarvitsekaan rakastaa, ei minusta tarvitse välittää. Mutta kyllä minä pärjään. Oppii elämään niin, että sulkee osia itsestään pois. Kosketuksen tarpeen, hyväksytyksi tulemisen tarpeen, sen että kaipaisi arvostusta, että olisi muutakin kuin itsestäänselvyys. Alkaa rakentaa muuria ja vallihautaa ympärilleen, suojata sitä vähää, mikä vielä on jäljellä. Muurista tulee vankka ja vallihaudasta syvä. Tänne on pääsy kielletty, turha edes yrittää. Samalla kuitenkin toivoo, voi kun joku näkisi.

Ja sitten pärjäillään. Elellään elämää eteenpäin näkymättömänä, seinänvieriä kulkien. Sopeutuen siihen, ettei ole mitään, ei kelpaa, ei riitä.

Muutos voi tapahtua pikkuhiljaa tai suurempana räjähdyksenä. Kun ykskaks ymmärtää, että huolimatta siitä, että olen näkymätön mitättömyys, tämä on minun elämäni. Minä voin itse päättää, millaisen siitä teen, miten sitä tahdon elää. Se ei ole helppoa ja vaatii isoja, kipeitäkin ratkaisuja. Mutta kun päätöksen on tehnyt, siitä pitää kynsin ja hampain kiinni. Hyppääminen vaatii rohkeutta, mutta kun pääsee lentoon, tunne on niin huima, että taju on lähteä. Minä selvisin, osasin, pystyin.

Haavat ovat syvät, arvet niiden päällä kovin hennot. Niiden hoitamiseen ja korjaamiseen menee varmasti vielä kauan. Muuri on edelleen pystyssä, siinä saattaa tosin olla pieniä halkeamia ja alligaattorit vallihaudasta ovat muuttaneet muualle.

Tämä on hyvä alku.

 

 

Kommentit (3)
  1. Toista ei koskaan kannata kohdella itsestäänselvyytenä.

  2. Arki = lapset?

    1. Lapsetkin.  Ja kaikki mikä nyt kenenkun arkea on. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *