Ladataan...

Meille tulee poikavauva. Se on ehkä rivien välissä käynyt jo ilmi tästä blogista, mutta nyt kirjoitan sen ensimmäistä kertaa. Meille oli alusta lähtien selvää, että haluamme tietää etukäteen vauvamme sukupuolen. Tuntuu, että ensimmäisen lapsen odotukseen liittyy niin paljon uusia asioita ja epätietoisuutta, että sukupuolen selviäminen oli yksi jännitettävä asia vähemmän.

Kun saimme rakenneultrassa tietää odottavamme poikalasta, ensireaktioni oli ilo ja liikutus. Jostain syystä vauvamme tuntui todellisemmalta ja jotenkin läheisemmältä, kun saimme sukupuolen selville, vaikka eihän sillä periaatteessa pitäisi olla mitään väliä. Myönnän, että minun on ollut silti helpompi luoda mielikuvaa tulevasta lapsestamme, kun tiedän hänen sukupuolensa. Tällä hetkellä ne mielikuvat ovat aika perinteisiä poikalapseen liitettäviä ominaisuuksia, mutta enhän minä silti yhtään tiedä, minkälainen persoona meidän lapsestamme kasvaa. Se, että hän on poika, ei automaattisesti tarkoita sitä, että hän olisi kiinnostunut esimerkiksi urheilusta tai isän kanssa autotallissa nikkaroinnista.

Ja onhan sukupuolen selvittämisessä sitten myös käytännön puolensa: syntyvälle lapselle on paljon helpompi hankkia vaatteita ja tarvikkeita, kun sukupuoli on tiedossa. Minulle ei olisi ongelma pukea poikaamme vaaleanpunaiseen, mutta sukupuoliroolit istuvat minussa sen verran syvällä, että ensisijaisesti olen hankkinut tulevan lapsemme vaatteet ja tarvikkeet neutraaleissa tai perinteisissä poikaväreissä. Mutta vaikka halusin tietää lapsen sukupuolen etukäteen, en varmasti ole ainoa, jota ärsyttää niin vahva sukupuolijaottelu lasten leluissa, vaatteissa ja tarvikkeissa heti syntymästä lähtien.

Tähän liittyen olen jo nyt tehnyt vaatekaupoissa ja kirpputoreilla yhden pienen, mutta ärsyttävän huomion: tytöille on paljon enemmän tarjolla vaatteita, niin uutena kuin käytettynäkin. Ja jos ei halua pukea poikalastaan autojen ja supersankareiden kuvittamiin vaatteisiin, epäsuhta tarjonnassa vain korostuu. Tämä pätee sekä ketjuliikkeiden että kalliimpien lastenvaatemerkkien osalta. Niillä muutamilla kerroilla, kun olen käynyt lastenvaatekirpputoreilla, on tyttöjen vaatteita ollut paljon enemmän tarjolla ja ne ovat myös olleet pääsääntöisesti parempikuntoisia kuin poikien vaatteet. Pojillekin olisi toki tarjolla paljon kauniita ja laadukkaita lastenvaatteita, nimittäin ulkomaisissa nettikaupoissa. Niistä tilaaminen vain olisi kallista eikä kovin ympäristöystävällistä.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on ollut minulle aina itsestään selvyys, ja sen periaatteiden mukaisesti tulen myös kasvattamaan lapsemme. Tuntuu, että tästä aiheesta on kirjoitettu niin paljon, ettei minulla ole oikein mitään uutta sanottavaa. Mutta ehkä tästä on tärkeää kirjoittaa juuri siksi, että edelleen on ihmisiä, jotka käsittävät sukupuolineutraalin tai -sensitiivisen kasvatuksen sellaiseksi, että tytöt eivät saa olla enää tyttöjä eivätkä pojat poikia. Kyse ei nimenomaan ei ole siitä, että tytöiltä kiellettäisiin prinsessaleikit tai pojat pakotettaisiin käyttämään vaaleanpunaisia mekkoja. Tai siitä, että sukupuolet kiellettäisiin. Sukupuolisensitiivisellä kasvatuksella pyritään huomioimaan ja ehkäisemään sukupuoliin liittyviä stereotypioita, jotka useimmiten ovat ihan turhia. Jos joku kokee omakseen perinteisen miehen tai naisen roolin, ei siinä ole mitään pahaa. Mutta jos joku ei koe, hänellä pitäisi olla yhtä suuri oikeus kasvaa omana itsenään.

Minulle sukupuolineutraali kasvatus tarkoittaa sitä, että pyrin siihen, etten anna lapselleni valmiita käyttäytymismalleja ja oletuksia siitä, minkälainen pojan tai tytön "kuuluisi" olla. Poikamme saa leikkiä niillä leluilla kuin haluaa, harrastaa niitä asioita kuin haluaa ja pukea päällensä haluamansa väriset vaatteet riippumatta siitä, kummalle sukupuolelle ne alun perin ovat olleet tarkoitettuja. En myöskään aio korostaa sukupuolia sellaisissa asiayhteyksissä, joissa se on ihan turhaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aktiivisesti yrittäisin häivyttää sukupuolia tai ohjata lastani käyttäytymään jotenkin "epä-poikamaisesti".

Miksi sitten haluan kasvattaa lapseni sukupuolisensitiivisesti? Ensinnäkin siksi, että haluan lapseni voivan kasvaa sellaiseksi yksilöksi kuin hän itse haluaa ilman, että hän kokisi vanhempiensa jotenkin rajoittavan hänen itseilmaisuaan. Ympäröivä yhteiskuntamme kun tulee joka tapauksessa syöttämään hänelle viestiä perinteisistä sukupuolirooleista niin voimakkaasti, etteivät ne varmasti jää hänelle epäselviksi.

Toisekseen minusta tuntuu, että jos haluamme päästä sukupuolten välisen työelämä- ja palkkaepätasa-arvon juurisyille, meidän pitää tutkia niitä asenteita, joita tiedostaen ja tiedostamatta välitämme lapsillemme heti syntymästä lähtien. Mitä se kertoo, jos jo päiväkoti-ikäinen lapsi on sitä mieltä, että äitien ja naisten tehtävä on hoivata ja huolehtia, kun taas isät ja miehet johtavat ja tuovat leivän pöytään? Tai että poika ei saa itkeä ja tytön pitää näyttää kauniilta? Uskon, että tällaiset asenteet omaksutaan jo varhain, eivätkä tarpeettoman ahtaat sukupuoliroolit ole kenellekään hyväksi. 

Mitä te ajattelette asiasta? Aiotteko huomioida tai oletteko huomioineet lapsen kasvatuksessa sukupuolirooleja?

Ladataan...

Mistä voi tietää, milloin on valmis vanhemmuuteen?

Kirjoitin jo aiemmin postauksen siitä, milloin on oikea aika hankkia lapsia. Aiempi kirjoitukseni käsitteli aihetta enemmän ulkopuolisten tekijöiden, kuten elämäntilanteen ja yhteiskunnan näkökulmasta. Olen myös miettinyt paljon sitä, mistä voi tietää, milloin itse haluaa lasta tarpeeksi, jotta olisi niin sanotusti oikea aika alkaa yrittämään raskautumista.

Osalle ihmisistä tulee jossain vaiheessa elämää "vauvakuume", selvä halu ja tarve lisääntyä tai tunne siitä, että nyt on oikea aika lapselle. Puhutaan myös biologisesta kellosta, joka tikittää (en ole koskaan pitänyt tästä ilmaisusta). Toiset taas tietävät yhtä selvästi, etteivät koskaan tule haluamaan lapsia. Näiden kahden välille mahtuu kuitenkin paljon eri vaihtoehtoja. Maailmaan syntyy paljon lapsia, joiden alullepano - pun not intended - ei ole ollut suunniteltua. On myös pariskuntia, jotka suhtautuvat lapsen hankintaan "tulee jos on tullakseen" -asenteella. Ja sitten on esimerkiksi sellaisia kuin minä.

En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas enkä kokenut vauvakuumetta tai voimakasta hoitoviettiä, mutta silti minulle on ollut lähes aina jollain tavalla selvää, että jossain vaiheessa tulen hankkimaan lapsia, jos vain pystyn. Ehkä olen osin tiedostamattakin pyrkinyt elämään nyky-yhteiskuntamme normien mukaisesti, ja niihin kuuluu edelleen vahvasti pariutuminen ja lasten saaminen. Siinä vaiheessa kun tiedostin nämä normit, halusin hetkellisesti kyseenalaistaa niitä ja mietin, haluanko sittenkään oikeasti lasta. Aika pian tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että ideaalitulevaisuuteni sisältää ainakin yhden lapsen.

Silti olen miettinyt, mistä lisääntymishaluni kumpuaa, kun kerran en ole lapsirakas ihminen. En koe olevani myöskään lastenvihaaja, mutta lapset ja kaikki niihin liittyvä on ollut minulle tähän asti ihan vierasta. En ole ollut lasten kanssa juurikaan tekemisissä sen jälkeen, kun olin itse lapsi. Vauvat ovat aina olleet mielestäni suloisia, mutta minulla ei ole ollut erityistä kiinnostusta muiden ihmisten lapsia kohtaan. Muutamia vuosia sitten, suunnilleen kihlautumisemme aikoihin, aloimme kuitenkin puhua mieheni kanssa siitä, että jossain vaiheessa hankkisimme lapsia.

Kun päätös oli lopullisesti tehty, aloimme puhumaan lisääntyvissä määrin aikeistamme avoimesti myös lähipiirillemme. Siltikään en kokenut, että minulla olisi missään vaiheessa ollut valtavaa vauvakuumetta. Tuntemattomat lapset eivät muuttuneet silmissäni yhtään sen kiinnostavammiksi tai suloisemmiksi kuin aikaisemminkaan. Minussa ei herännyt mitään selittämättömiä äidillisiä vaistoja. Minulla vain oli jokin määrittämätön tunne siitä, että lapsen saaminen on hyvä idea.

Miksi siis päätimme siis perustaa perheen juuri nyt? Olen perustellut tätä itselleni enemmän siltä kantilta, että miksi ei juuri nyt? Jos kerran joka tapauksessa jossain vaiheessa haluan lapsia, miksei sen aika voisi olla nyt? Elämäntilanteemme on kohtalaisen mallillaan, enkä koe, että lapsen tulon myötä joutuisin luopumaan mistään merkittävästä asiasta elämässäni. Ennemminkin näen kaikkia niitä asioita, joita lapsen saaminen antaa. Kuten rakkautta, uusia kokemuksia ja merkityksellisyyttä. Ehkä tätä sittenkin voisi kutsua jonkinlaiseksi vauvakuumeiluksi.

Nyt raskauden aikana olen huomannut ensimmäisiä merkkejä siitä, minkälaisia tunteita äitiyteen voi liittyä. Jos esimerkiksi kuulen jonkun muun kuin mieheni puhuvan omista suunnitelmistaan lapsemme varalle, minussa herää irrationaalinen suojeluhalu. Se on minun lapseni, ja minä tiedän mikä hänelle on parhaaksi ja päätän, milloin annan hänet hoitoon ja miten hänet kasvatan. En tietenkään sano näitä ajatuksiani ääneen, sillä tiedän ylireagoivani. Uskon, että kyse on vain hormonien aiheuttamista, raskauteen normaalisti kuuluvista tunteista.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta en ole raskausaikana kokenut mitään suurta valaistumista siitä, mitä äitinä oleminen on. Olen jopa miettinyt, teenkö jollain tavalla väärin, kun tietoisesti hankkiuduin raskaaksi ilman sataprosenttista varmuutta siitä, että tämä on sitä mitä elämältäni haluan.

Jos tätä lukee joku, jolla on yhtään samankaltaisia ajatuksia kuin minulla, haluaisin sanoa, että hyvää äitiyttä ei määritä se, onko yleisesti lapsista pitävä ja voimakkaan hoivavietin omaava ihminen vai ei. Ei tarvitse pitää muiden lapsista, jotta voi haluta omia. Ne niin sanotut äidinvaistot kyllä heräävät todennäköisesti raskausaikana tai lapsen synnyttyä. Ja vaikka eivät heräisikään, ei sekään tarkoita yhtään mitään. Olen huomannut jo nyt, että äitiyteen kasvetaan, eikä sen osalta varmaankaan koskaan olla valmiita.

Koen myös, ettei ennen lapsen hankkimista tarvitse välttämättä olla sataprosenttisen varma päätöksestään. Sillä vaikka siitä olisikin täysin varma, perheen perustaminen on aina suuri hyppy tuntemattomaan. Ei voi mitenkään tietää etukäteen, millaisen lapsen saa, ja minkälainen vanhempi itse on.

Olisi ihana kuulla, jos joku muukin on miettinyt samoja asiota!

Ladataan...

Viikonloppuna minulle oli järjestetty aivan ihana yllätys. Kuvittelin meneväni naapuriin sunnuntailounaalle, mutta ovella minua olikin vastassa yhdeksän ihanaa naista, jotka olivat järjestäneet minulle vauvakutsut!

En osannut yhtään aavistaa tätä etukäteen, joten yllätys todella onnistui täydellisesti. Se varmasti myös näkyi pöllämystyneestä ilmeestäni. Minulla meni hetki, ennen kuin osasin laskea yhteen yksi plus yksi ja tajusin, mistä on kyse.

Kutsujen ohjelmaan kuului paljon hyvää ruokaa ja erilaisia leikkejä sekä visoja. Ruokalistassa oli huomioitu minun ruokarajoitukseni, joten herkkuja oli vähän vähemmän tarjolla, ja niiden sijaan söimme terveellisempiä ruokia. Ruokailun lomassa sain muun muassa tunnistaa osallistujat heidän vauvakuvistaan (tämä oli muuten vaikeaa, kaikki vauvat näyttävät ihan samalta!) ja arvailla muiden kanssa, mikä on lapsemme syntymäpäivä, -paino ja -pituus. 

Yhtenä ohjelmanumerona oli myös vauvateemainen tietovisa. Teemaan sopivasti satuin voittamaan visan, mutta tässä minua auttoi aika paljon terveydenhoitajan koulutukseni. Lisäksi osa kysymyksistä meni minullakin ihan arvailuksi. En esimerkiksi tiennyt, että vauvan tukkoista nenää voi kokeilla avata äidinmaitopisaroilla. Yleensä tähän neuvotaan käyttämään keittosuolatippoja, mutta hyvä tietää, että apteekkien ollessa kiinni  apukeinoja löytyy myös omasta takaa!

Minua myös lahjottiin: sain upean vaippakakun, lahjakortin lastentarvikeliikkeeseen sekä vauvalle muutaman vaatteen ja suloisen pehmolelun. Kokonaisuudessaan vauvakutsut olivat aivan ihanat, enkä voi olla kuin kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni niin mahtavia ystäviä ja kavereita.

Kertoessani myöhemmin miehelleni juhlista aloin myös miettimään sitä, miten onnekas meidän lapsemme on, sillä meidän vanhempien lisäksi niin moni muukin odottaa innolla hänen syntymäänsä. On huojentavaa tietää, että lapsella on ympärillään välittäviä ja vastuullisia aikuisia, eikä kaikesta tarvitse selvitä yksin. Näistä turvaverkoista tulee varmasti olemaan apua tulevana vauvavuonna sekä myöhemminkin lapsen kasvaessa. Kaikki kunnia perheille, joilla turvaverkkoja ei ole, tai joiden läheiset asuvat kaukana!

Pages