Huonon äidin tunnustuksia

Vanhemmuus ei aina ole ollut ihan sellaista kuin etukäteen ajattelin. Minulla oli paljon periaatteita, joista osan olen heittänyt hyvin nopeasti romukoppaan, sillä elämä lapsen kanssa ei olekaan ollut ihan niin mustavalkoista kuin kuvittelin. Olen tuntenut monesti huonommuutta,kun joku asia ei ole mennyt niin kuin suunnittelin. Omantunnontuskiani helpottaakseni haluan jakaa muutaman huonon äidin tunnustuksen.

Lapseni syö enimmäkseen purkkivalmisruokaa. Raskausaikana ajattelin olevani yksi niistä äideistä, jotka valmistavat vauvan ruoat alusta alkaen itse luomutuotteista, ja lapsi totutettaisiin pienestä pitäen syömään tuoreita kasviksia ja erikoisempia makuja. Kunnes sitten kävikin ilmi, että vauvan mielestä kaikki muu paitsi maito suoraan rinnasta on pahaa. Aluksi yritin maistattaa itse tekemiäni soseita, mutta kyllästyin pian turhaan kokkaamiseen ja ruoan roskiin heittämiseen.

Kun kaupan soseet alkoivat lopulta maistua, olin vain tyytyväinen, että vauva söi edes jotain. Alusta asti kaikki uudet maut ja aiemmasta poikkeava ruoan rakenne ovat aiheuttaneet yökkäämistä tai jopa oksentamista. Niinpä lapsi syö edelleenkin enimmäkseen purkkiruokaa, ja sitäkin vain tiettyjä makuja. ”Tavallisista” ruoista hän kelpuuttaa lähinnä puuron, sokeroimattomat jugurtit ja muutamat hedelmät.

Olen tuntenut lapsen syömistä valmisruoista stressiä,syyllisyyttä sekä huolta siitä, saako hän tarpeeksi monipuolista ravintoa. Tarjoan eri ruokia, mutta jos lapsi ei suostu edes maistamaan, ei häntä voi pakottaakaan. Viimeistään päiväkodissa hän kuitenkin varmaan oppii syömään monipuolisemmin, kun vaihtoehtojakaan ei ole.

Inhoan lapsen kanssa ulkoilua. Tai no, inho on liian voimakas ilmaisu. Mutta en pidä siitä, se ei ole lempipuuhaani. Hiekkalaatikon reunalla istuminen on tylsää, ja lisäksi ulkoilu reilun vuoden ikäisen taaperon kanssa tuntuu olevan jatkuvaa kieltämistä. Älä syö hiekkaa, älä mene ottamaan naapurin pihasta leluja, älä juokse autotielle, älä tee sitä, älä mene sinne. Onneksi nyt säiden lämmetessä ulkoilu on alkanut muuttua mukavammaksi. Ei tarvitse palella, lapsi on oppinut itse lapioimaan hiekkaa ja minä voin tehdä vieressä jumppaliikkeitä.

Sisäleikkipuistot ovat mielestäni yksi maailman parhaista keksinnöistä. Siellä taaperon voi antaa temmeltää eikä tarvitse pelätä, että kohta on pikkukiviä suussa. Olemme käyneet sisäleikkipuistoissa siitä asti, kun lapsi oppi konttaamaan ja seisomaan tukea vasten (useimmissa paikoissa alle 1- tai 2-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi).

Käytän paljon puhelinta lapseni läsnäollessa. Vaikka lapsi on maailman rakkain, totuus on, että päivät kahdestaan kotona ovat usein pitkiä. Nyt reilun vuoden ikäisenä hän tuntuu kaipaavan jo jotain virikkeitä, ja minä en ole erityisen hyvä keksimään niitä. Aikaisemmin kävimme usein avoimessa päiväkodissa, jossa oli muita lapsia ja erilaiset lelut kuin kotona. Nyt vietämme olosuhteiden pakosta paljon aikaa neljän seinän sisällä, ja jos huomaan lapsen viihtyvän hetken itsekseen, kotitöiden tekemisen sijasta kaivan useimmiten puhelimen taskusta ja alan selailla somea tai uutisia. Saan itse virikkeitä siitä, että voin keskittyä ajoittain muuhunkin kuin lapseen.

Ja kaikesta tästä huolimatta olen ihan riittävän hyvä äiti.

perhe lapset oma-elama vanhemmuus

Korona pahentaa yksinäisyyttä

Olen aina luullut olevani keskimääräistä introvertimpi persoona, joka viihtyy melko hyvin itsekseen eikä tarvitse paljon ihmisiä ympärilleen. Viime viikkojen ja kuukausien olosuhteet ovat saaneet minut epäilemään itseäni. En olisi voinut kuvitellakaan, kuinka paljon kaipaan ihan vain arkisia kohtaamisia ulkona ja asioilla, kunnon sosialisoinnista puhumattakaan. Valitin joskus miehelleni, ettei vauvakerhoissa ja avoimissa päiväkodeissa puhuta yleensä mistään muusta kuin lapsista. Nyt antaisin aika paljon, että pääsisin perhekerhoihin juttelemaan unirytmeistä ja vertailemaan neuvolakokemuksia.

Myös ennen koronaa harmitti joskus, että äitiyslomalaisena kontaktit muiden aikuisten kanssa jäivät normaalia vähemmälle. Silloin meillä kuitenkin oli lapsen kanssa jonkinlaiset rutiinit, ja viikkoa rytmittivät kaupassakäynnit ja muut asioinnit, perhekerhot ja leikkitreffit. Nyt olen päivästä toiseen lapsen kanssa kahdestaan kotona tai omassa pihassa, kun mies tekee yläkerrassa töitä. Huomaan olevani vähän kateellinen, että hänellä on videopalavereita ja etälounastreffejä, joissa pääsee juttelemaan muiden aikuisten kanssa.

Päivät ja viikot sulautuvat toisiinsa ihan samanlaisina. Jos joku vaatisi minua kertomaan, mitä tein viime viikonloppuna – toissa viikonlopusta puhumattakaan – en osaisi kertoa, vaikka henkeni olisi siitä kiinni.

Tämä kuitenkin loppuu joskus, ja se auttaa jaksamaan. Minulla on lapsen lisäksi puoliso, jonka kanssa voin analysoida koronarajoitusten purkamisen vaikutuksia ja miettiä, mitä huomenna syödään lounaaksi. Minulla on ihmisiä, joille soittaa videopuheluita ja lähettää Whatsapp-viestejä. En tiedä kuinka pärjäisin, jos asuisin ihan yksin. Muistan erään kesän noin kymmenen vuoden takaa, jolloin en ollut onnistunut saamaan kesätöitä. Asuin yksin, en seurustellut, vähät ystäväni olivat töissä. Kesä oli kaunis, aikaa olisi ollut vaikka minkälaisille seikkailuille. Mutta ei ollut seuraa eikä rahaa. Monena päivänä osoitin ainoat sanani ruokakaupan kassahenkilölle.

Mietin yksin asuvia yksinäisiä, joille ne kaupassa käynnit saattavat olla normaalitilanteessakin päivän ainoita sosiaalisia tapahtumia. Nyt kaikki kasvokkain tapahtuvat kontaktit tulisi pitää minimissä. Entä jos ei ole ketään kenelle soittaa, ei edes lemmikkiä, jolle jutella? Jos poikkeustila vain jatkuu ja jatkuu, mitä se tekee eristäytyneen ihmisen psyykelle? Voin kuvitella, että kynnys ottaa kontaktia toiseen ihmiseen kasvaa, jos on kuukausien ajan elänyt lähes täysin eristäytynyttä elämää.

Koronan taloudellisista vaikutuksista puhutaan paljon, mutta valitettavasti uskon sen näkyvän myös mielenterveyspalveluiden tarpeen kasvuna. Yksinäisyys tutkitusti sairastuttaa myös fyysisesti. Toivottavasti päättäjämme huomioivat tukitoimia kohdistaessaan myös sosiaali- ja terveysalan tarpeet. Niistä leikkaaminen tai muutoin laiminlyöminen on hyvin lyhytnäköistä, se huomattiin jo edellisen laman aikaan.

puheenaiheet ajattelin-tanaan oma-elama