Mistä tietää, milloin on valmis vanhemmaksi?
Mistä voi tietää, milloin on valmis vanhemmuuteen?
Kirjoitin jo aiemmin postauksen siitä, milloin on oikea aika hankkia lapsia. Aiempi kirjoitukseni käsitteli aihetta enemmän ulkopuolisten tekijöiden, kuten elämäntilanteen ja yhteiskunnan näkökulmasta. Olen myös miettinyt paljon sitä, mistä voi tietää, milloin itse haluaa lasta tarpeeksi, jotta olisi niin sanotusti oikea aika alkaa yrittämään raskautumista.
Osalle ihmisistä tulee jossain vaiheessa elämää ”vauvakuume”, selvä halu ja tarve lisääntyä tai tunne siitä, että nyt on oikea aika lapselle. Puhutaan myös biologisesta kellosta, joka tikittää (en ole koskaan pitänyt tästä ilmaisusta). Toiset taas tietävät yhtä selvästi, etteivät koskaan tule haluamaan lapsia. Näiden kahden välille mahtuu kuitenkin paljon eri vaihtoehtoja. Maailmaan syntyy paljon lapsia, joiden alullepano – pun not intended – ei ole ollut suunniteltua. On myös pariskuntia, jotka suhtautuvat lapsen hankintaan ”tulee jos on tullakseen” -asenteella. Ja sitten on esimerkiksi sellaisia kuin minä.
En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas enkä kokenut vauvakuumetta tai voimakasta hoitoviettiä, mutta silti minulle on ollut lähes aina jollain tavalla selvää, että jossain vaiheessa tulen hankkimaan lapsia, jos vain pystyn. Ehkä olen osin tiedostamattakin pyrkinyt elämään nyky-yhteiskuntamme normien mukaisesti, ja niihin kuuluu edelleen vahvasti pariutuminen ja lasten saaminen. Siinä vaiheessa kun tiedostin nämä normit, halusin hetkellisesti kyseenalaistaa niitä ja mietin, haluanko sittenkään oikeasti lasta. Aika pian tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että ideaalitulevaisuuteni sisältää ainakin yhden lapsen.
Silti olen miettinyt, mistä lisääntymishaluni kumpuaa, kun kerran en ole lapsirakas ihminen. En koe olevani myöskään lastenvihaaja, mutta lapset ja kaikki niihin liittyvä on ollut minulle tähän asti ihan vierasta. En ole ollut lasten kanssa juurikaan tekemisissä sen jälkeen, kun olin itse lapsi. Vauvat ovat aina olleet mielestäni suloisia, mutta minulla ei ole ollut erityistä kiinnostusta muiden ihmisten lapsia kohtaan. Muutamia vuosia sitten, suunnilleen kihlautumisemme aikoihin, aloimme kuitenkin puhua mieheni kanssa siitä, että jossain vaiheessa hankkisimme lapsia.
Kun päätös oli lopullisesti tehty, aloimme puhumaan lisääntyvissä määrin aikeistamme avoimesti myös lähipiirillemme. Siltikään en kokenut, että minulla olisi missään vaiheessa ollut valtavaa vauvakuumetta. Tuntemattomat lapset eivät muuttuneet silmissäni yhtään sen kiinnostavammiksi tai suloisemmiksi kuin aikaisemminkaan. Minussa ei herännyt mitään selittämättömiä äidillisiä vaistoja. Minulla vain oli jokin määrittämätön tunne siitä, että lapsen saaminen on hyvä idea.
Miksi siis päätimme siis perustaa perheen juuri nyt? Olen perustellut tätä itselleni enemmän siltä kantilta, että miksi ei juuri nyt? Jos kerran joka tapauksessa jossain vaiheessa haluan lapsia, miksei sen aika voisi olla nyt? Elämäntilanteemme on kohtalaisen mallillaan, enkä koe, että lapsen tulon myötä joutuisin luopumaan mistään merkittävästä asiasta elämässäni. Ennemminkin näen kaikkia niitä asioita, joita lapsen saaminen antaa. Kuten rakkautta, uusia kokemuksia ja merkityksellisyyttä. Ehkä tätä sittenkin voisi kutsua jonkinlaiseksi vauvakuumeiluksi.
Nyt raskauden aikana olen huomannut ensimmäisiä merkkejä siitä, minkälaisia tunteita äitiyteen voi liittyä. Jos esimerkiksi kuulen jonkun muun kuin mieheni puhuvan omista suunnitelmistaan lapsemme varalle, minussa herää irrationaalinen suojeluhalu. Se on minun lapseni, ja minä tiedän mikä hänelle on parhaaksi ja päätän, milloin annan hänet hoitoon ja miten hänet kasvatan. En tietenkään sano näitä ajatuksiani ääneen, sillä tiedän ylireagoivani. Uskon, että kyse on vain hormonien aiheuttamista, raskauteen normaalisti kuuluvista tunteista.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta en ole raskausaikana kokenut mitään suurta valaistumista siitä, mitä äitinä oleminen on. Olen jopa miettinyt, teenkö jollain tavalla väärin, kun tietoisesti hankkiuduin raskaaksi ilman sataprosenttista varmuutta siitä, että tämä on sitä mitä elämältäni haluan.
Jos tätä lukee joku, jolla on yhtään samankaltaisia ajatuksia kuin minulla, haluaisin sanoa, että hyvää äitiyttä ei määritä se, onko yleisesti lapsista pitävä ja voimakkaan hoivavietin omaava ihminen vai ei. Ei tarvitse pitää muiden lapsista, jotta voi haluta omia. Ne niin sanotut äidinvaistot kyllä heräävät todennäköisesti raskausaikana tai lapsen synnyttyä. Ja vaikka eivät heräisikään, ei sekään tarkoita yhtään mitään. Olen huomannut jo nyt, että äitiyteen kasvetaan, eikä sen osalta varmaankaan koskaan olla valmiita.
Koen myös, ettei ennen lapsen hankkimista tarvitse välttämättä olla sataprosenttisen varma päätöksestään. Sillä vaikka siitä olisikin täysin varma, perheen perustaminen on aina suuri hyppy tuntemattomaan. Ei voi mitenkään tietää etukäteen, millaisen lapsen saa, ja minkälainen vanhempi itse on.
Olisi ihana kuulla, jos joku muukin on miettinyt samoja asiota!