Baby blues on totta

Tuijotin vuorokauden ikäistä, nukkuvaa lastani. Hengityksen mukana kohoileva pieni rintakehä ja vaimea tuhina kertoivat, että vauva todellakin oli yhä elossa, vaikka olinkin nukahtanut hetkeksi.

Nuku silloin kun vauva nukkuu, minulle sanottiin monta kertaa sekä ennen vauvan syntymää että sen jälkeenkin. Mutta en halunnut nukkua. Pelkäsin, että herättyäni huomaisin vauvan lakanneen hengittämästä sillä välin kun olin ollut nukkumassa. Synnytyksen jälkeisen hormonimyrskyn avulla selvisin ensimmäisestä viikosta muutaman tunnin päivittäisillä unilla.

Synnytyksen jälkeiset pari viikkoa olivat omalla tavallaan elämäni raskaimpia, vaikka olin saanut juuri sen, mitä halusinkin: täydellisen ja terveen pienen vauvan. Varmasti lähes jokainen esikoisensa juuri synnyttänyt tuntee aluksi epävarmuutta täysin uudessa elämäntilanteessa, mutta minuun epävarmuuden ja pelon tunteet iskivät voimakkaina pian synnytyksen jälkeen. Olin toki tietoinen sellaisesta asiasta kuin baby blues, mutta en arvannut sen iskevän minuun sillä voimakkuudella.

Sairaalassa synnytyksen jälkeen pärjäsin mieheni ja osaston kätilöiden tuen avulla. Jos tuli tarve  imetysohjaukselle tai huoli vauvan voinnista, pyysin miestäni hakemaan kätilön paikalle. Vietimme perhehuoneessa kolme päivää. Kotiinlähtöpäivän aamuna näin osaston käytävällä toisen synnyttäneen äidin. Hän oli kaunis ja hoikka, pukeutunut omiin vaatteisiinsa ja pirteänä jutteli kanslian edessä kätilön kanssa. Tunsin itseni aivan mitättömäksi hänen rinnallaan, sairaalan aamutakki päälläni. Heti sen jälkeen päätin vaihtaa ylleni omat vaatteeni, viis siitä, mahtuisivatko ne päälleni tai tuntuisivatko ne epämukavilta.

Kotiin tulo ensimmäistä kertaa vauvan kanssa tuntui pelottavalta. Nyt pitäisi pärjätä ihan itsenäisesti, ilman kätilöiden apua. Itketti,mutta en tiennyt, minkä vuoksi. Yhtäkkiä kotia ympäröivä maailma tuntui paljon isommalta ja julmemmalta kuin aikaisemmin.

En vielä ollut tottunut käsittelemään vauvaa ja pelkäsin, että vahingossa satutan häntä, jos en osaa tukea päätä oikein tai lasken hänet alas varomattomasti. Yön pimeinä tunteina vauvan kanssa valvoessa olin varma, etten ole tarpeeksi hyvä äiti lapselleni. Tunsin itseni huijariksi joka kerta, kun mieheni kertoi minulle olevansa ylpeä minusta ja siitä, miten hienosti pärjäsin.

Asiaa ei helpottanut se, että olin kipeä synnytyksen jäljiltä ja imettäminen sattui. Tuntui epäreilulta, ettei kukaan kertonut, ettei kipu lopukaan lapsen syntymään vaan jatkuu sen jälkeenkin, erilaisena mutta ihan yhtä pahana.

Kun mieheni lähti kahden viikon isyysvapaan jälkeen takaisin töihin, minä jäin kahdestaan vauvan kanssa. Etukäteen ajatus ahdisti. Pelkäsin, että jotain pahaa sattuu, jos jään yksin vastuuseen vauvasta.

Minä kuitenkin selvisin, koska oli pakko. Järjestimme ensimmäisiksi päiviksi vierailijoita kotiin, jotta minun ei olisi tarvinnut olla koko päivää vauvan kanssa kahdestaan. Päivä päivältä pelot ja epävarmuus alkoivat hellittää, kun meille alkoi muodostua vauvan kanssa omia rutiineita. Jonkin ajan kuluttua huomasin, että pärjään sittenkin. Vauva pysyi hengissä minun vahtivuoroillani, ja aloin jopa nauttimaan kahdenkeskeisestä ajastamme.

On samaan aikaan uskomatonta ja täysin uskottavaa, miten suuresti synnytyksen jälkeiset ja imetyksen aloittamiseen liittyvät hormonit voivat vaikuttaa uuteen äitiin. Itse huomasin vasta jälkikäteen, kuinka voimakkaasti hormonimyrsky mylläsi sisälläni synnytyksen jälkeen.

(Harkitsin pitkään, ennen kuin päätin julkaista tämän tekstin, sillä se on niin henkilökohtainen. Lopulta päädyin kuitenkin julkaisemaan tämän, sillä vaikka aiheesta ei paljon blogeissa kirjoitella, jopa 80 prosenttia synnyttäjistä kokee jonkin asteisia baby blues -oireita.)