Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin

Kotona oman perheen kanssa ollessa unohdan helposti, kuinka poikkeuksellista aikaa elämme. On helppo olla ajattelematta ulkopuolista maailmaa, kun ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin leikin lapsen kanssa piiloleikkejä, teen ruokaa, siivoan ja kyhjötän iltaisin miehen kyljessä sohvalla. Kodin ulkopuolella tuntuu olevan rinnakkaistodellisuus, joka pääsee välillä puhkaisemaan kotikuplan. Ikkunasta ulos katsoessa ohi ajavan bussin kuljettajalla on kirurginen kasvomaski, ruokakaupassa jonotetaan kassoille lattiaan teipattujen merkkiviivojen sisällä ja taloyhtiön pihalla äiti nappaa sanaakaan sanomatta lapsensa kainaloon ja kävelee pois huomatessaan, että olemme tulossa hiekkalaatikolle.

Korona on saanut minut pohtimaan tulevaisuutta eri tavalla kuin ennen. Olen miettinyt kovasti, millaista työtä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, ja millaisia vaikutuksia koronalla tulee olemaan työelämässä ylipäätään. Skenaariot poikkeustilanteen kestosta vaihtelevat parista kuukaudesta useisiin vuosiin. Jos poikkeustilanne todella jatkuu vuosikausien ajan, onko se silloin enää poikkeus vaan uusi normaali?

Pystymmekö tai haluammeko edes palata täysin samanlaiseen yhteiskuntaan kuin ennen koronaa? Jo nyt on nähtävissä pienempiä muutoksia kuten etätyön lisääntyminen ja verkkoruokakauppojen suosion kasvu, mutta entä pidemmän ajan vaikutukset? Muuttaako pandemia arvomaailmaamme tai vaikuttaako se pysyvästi perusturvallisuudentunteeseemme?

Varmaa on, että kun lapseni saavuttaa aikuisuuden, maailma on muuttunut paljon. Mitkä asiat tulevat olemaan hänelle normaaleja? Onko vapaa ulkomaanmatkailu enää itsestään selvyys, entä neljä vuodenaikaa Suomessa? Oppiiko hän, että lunta on vain Lapissa? Onko liberaali demokratia enää tuulahdus menneisyydestä, jonka populismi tai jokin muu aate on korvannut? Tai positiivisemmasta näkökulmasta: odottaako nurkan takana jokin mullistava keksintö, joka pysäyttää ilmastonmuutoksen tai auttaa parantamaan vaarallisimmat sairaudet?

Viime viikkojen aikana meille on 1-vuotiaan kanssa muodostunut tavaksi päivystää olohuoneen ikkunasta kadulla ohi kulkevia koiria. Tässä vaiheessa tunnistan jo monia ohikulkijoita: esimerkiksi aamupäivisin keski-ikäinen nainen ulkoilee ison, pitkäkarvaisen vinttikoiran kanssa, ja mies kevyttoppatakissa ulkoiluttaa valkoista terrieriä ainakin kolmesti mieheni työpäivän aikana, aina tismalleen samaa reittiä kulkien. Myös moni äiti lastenvaunuineen on tuttu näky.

Korona-ahdistuksen vallatessa mieltä ajattelen kotimme ohi kulkevia koiria. Epävarmuuden aikana on lohdullista, että osa asioista pysyy muuttumattomina. Lemmikit ulkoilevat, vauvoja nukutetaan vaunuissa ja bussi kulkee kotimme edestä kolmesti tunnissa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *