Korona pahentaa yksinäisyyttä

Olen aina luullut olevani keskimääräistä introvertimpi persoona, joka viihtyy melko hyvin itsekseen eikä tarvitse paljon ihmisiä ympärilleen. Viime viikkojen ja kuukausien olosuhteet ovat saaneet minut epäilemään itseäni. En olisi voinut kuvitellakaan, kuinka paljon kaipaan ihan vain arkisia kohtaamisia ulkona ja asioilla, kunnon sosialisoinnista puhumattakaan. Valitin joskus miehelleni, ettei vauvakerhoissa ja avoimissa päiväkodeissa puhuta yleensä mistään muusta kuin lapsista. Nyt antaisin aika paljon, että pääsisin perhekerhoihin juttelemaan unirytmeistä ja vertailemaan neuvolakokemuksia.

Myös ennen koronaa harmitti joskus, että äitiyslomalaisena kontaktit muiden aikuisten kanssa jäivät normaalia vähemmälle. Silloin meillä kuitenkin oli lapsen kanssa jonkinlaiset rutiinit, ja viikkoa rytmittivät kaupassakäynnit ja muut asioinnit, perhekerhot ja leikkitreffit. Nyt olen päivästä toiseen lapsen kanssa kahdestaan kotona tai omassa pihassa, kun mies tekee yläkerrassa töitä. Huomaan olevani vähän kateellinen, että hänellä on videopalavereita ja etälounastreffejä, joissa pääsee juttelemaan muiden aikuisten kanssa.

Päivät ja viikot sulautuvat toisiinsa ihan samanlaisina. Jos joku vaatisi minua kertomaan, mitä tein viime viikonloppuna – toissa viikonlopusta puhumattakaan – en osaisi kertoa, vaikka henkeni olisi siitä kiinni.

Tämä kuitenkin loppuu joskus, ja se auttaa jaksamaan. Minulla on lapsen lisäksi puoliso, jonka kanssa voin analysoida koronarajoitusten purkamisen vaikutuksia ja miettiä, mitä huomenna syödään lounaaksi. Minulla on ihmisiä, joille soittaa videopuheluita ja lähettää Whatsapp-viestejä. En tiedä kuinka pärjäisin, jos asuisin ihan yksin. Muistan erään kesän noin kymmenen vuoden takaa, jolloin en ollut onnistunut saamaan kesätöitä. Asuin yksin, en seurustellut, vähät ystäväni olivat töissä. Kesä oli kaunis, aikaa olisi ollut vaikka minkälaisille seikkailuille. Mutta ei ollut seuraa eikä rahaa. Monena päivänä osoitin ainoat sanani ruokakaupan kassahenkilölle.

Mietin yksin asuvia yksinäisiä, joille ne kaupassa käynnit saattavat olla normaalitilanteessakin päivän ainoita sosiaalisia tapahtumia. Nyt kaikki kasvokkain tapahtuvat kontaktit tulisi pitää minimissä. Entä jos ei ole ketään kenelle soittaa, ei edes lemmikkiä, jolle jutella? Jos poikkeustila vain jatkuu ja jatkuu, mitä se tekee eristäytyneen ihmisen psyykelle? Voin kuvitella, että kynnys ottaa kontaktia toiseen ihmiseen kasvaa, jos on kuukausien ajan elänyt lähes täysin eristäytynyttä elämää.

Koronan taloudellisista vaikutuksista puhutaan paljon, mutta valitettavasti uskon sen näkyvän myös mielenterveyspalveluiden tarpeen kasvuna. Yksinäisyys tutkitusti sairastuttaa myös fyysisesti. Toivottavasti päättäjämme huomioivat tukitoimia kohdistaessaan myös sosiaali- ja terveysalan tarpeet. Niistä leikkaaminen tai muutoin laiminlyöminen on hyvin lyhytnäköistä, se huomattiin jo edellisen laman aikaan.