Kun vauvasta tuli taapero

Lapsi nostaa lattialta kirjan, kävelee se kädessään luokseni ja tiputtaa sen syliin. Sitten hän kiipeää itse perässä. Puhun puhelimessa ja kun keskustelun päätteeksi sanon moi moi, toisella puolella huonetta touhuava taapero alkaa vilkuttaa. Ruokaa laittaessa hän tulee pyörimään jalkoihin ja nostaa kädet ylös sen merkiksi, että haluaa syliin. Vaikka puhetta ei vielä tule, lapsi ilmaisee oman tahtonsa lukuisia kertoja päivässä.

On ollut aivan uskomaton tunne huomata ensimmäisiä kertoja, että lapsi todella ymmärtää, mitä sanon hänelle. Kun pyydän häntä tulemaan luokseni, hän tulee. Kun kehotan ruokaillessa ottamaan huikan vettä, hän ottaa. Sen sijaan ei-sana ja muut kiellot näyttävät olevan hänelle jotakin ulkoavaruudessa esiintyvää kieltä, tai vähintäänkin hepreaa.

Olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuudessa yksi parhaista asioista on nähdä lapsen kehittyvän ja oppivan uusia taitoja. Ja mitä vanhemmaksi lapsi on kasvanut, sitä nopeampaa kehitys on ollut. Pian 14 kuukautta vanha poikamme kävelee, kiipeilee, leikkii ja riehuu. Hänen persoonansa ja temperamentinsa tulevat päivä päivältä enemmän esiin, ja hän on meidän vanhempien mielestä totta kai maailman paras ja ihmeellisin olento.

Lapsen saavutettua taaperoiän on ollut hienoa huomata, että vauva-aikana tehty pohjatyö alkaa tuottaa tulosta. Yritin puhua lapselle vauva-aikana mahdollisimman paljon, mutta tunnustan että välillä mielessäni kävi, oliko siinä jatkuvassa höpöttelyssä mitään järkeä. On palkitsevaa huomata, että kyllä oli. Lapsi tunnistaa selvästi jo valtavan määrän sanoja ja varmasti ymmärtää meidän aikuisten puheesta enemmän kuin osaamme aavistaakaan.

Ja vaikka lapsi ei vielä puhu, sanojen puute ei ole este kielelliselle kommunikoinnille. Aina koiran (jonkin muun koiraa etäisesti muistuttavan eläimen, kuten kissan tai karhun) nähdessään lapsi tekee vuh vuh -äännettä. Viime aikoina hän on myös oppinut kertomaan, että lehmä sanoo ämmmm ja käärme tshhhhhh. Hän vilkuttaa ja taputtaa käskystä, ja heiluttelee sormiaan kysyttäessä missä kädet ovat.

On myös ollut mahtavaa huomata, että aiemmin tekemäni päätös lukea lapselle on kantanut hedelmää. Aloitimme lukemisen iltasaturutiinilla alle puolen vuoden iässä, ja siitä lähtien olemme lukeneet joka ilta saman kirjan. Tästä on ollut hyötyä useammalla tavalla. Ensinnäkin lapsi tietää, että Puppe kirjastossa tarkoittaa sitä, että seuraavaksi mennään nukkumaan. Lisäksi hän on nykyään innokas kirjojen lukija ja hänellä on selvästi jo lempiteoksia (Missä Puppe piileksii?, Kuka metsässä pörisee? sekä Nappisilmä).

Samaan aikaan kun iloitsen lapsen kehityksestä teen surutyötä siksi, että hän kasvaa. Ikävöin sitä pientä vauvaa, joka nukahti syliini ja jonka tuhinaa olisin voinut kuunnella loputtomiin. Tunnen turhautumista, kun katson kuvia lapsestani ja minulle tulee tunne, että hän kasvaa minulta salaa. Pelkään etten muista nauttia riittävästi tästä hetkestä, ja kohta huomaankin että lapsestani on kasvanut aikuinen.

Joku on joskus sanonut, että lapset ovat meillä vain hetkellisesti lainassa. Se hetki on lopulta vain silmänräpäys, ja siksi haluaisin oppia pysähtymään siihen.

perhe vanhemmuus lapset
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *