Millainen äiti minusta tulee?

millainen_aiti.jpg

Kuvassa faktapitoista ja ei-niin-faktapitoista luettavaa tuleville vanhemmille.

Millainen vanhempi minusta tulee? Aihe on mietityttänyt minua sitä enemmän, mitä pidemmälle raskaus on edennyt.

Mielikuvissani tulen tietenkin olemaan maailman paras äiti: sopivassa suhteessa rento mutta vastuullinen, hauska, innostava, rakastava. Sellainen, joka ei koskaan menetä malttiaan vaan toimii aina kasvatusoppaiden ja Maaret Kallion kolumnien ohjeiden mukaisesti. Kauppareissulla tai kyläilyn aikana huutoitkukohtauksen saava taapero aiheuttaa minussa lähinnä huvittuneen reaktion, sillä superkasvattajan taidoillani saan rauhoitettua lapsen muutamassa hetkessä. Koskaan en ainakaan korota ääntäni. Äitiyslomalla käyn joka päivä kahden tunnin vaunulenkillä vauvan kanssa, ja myöhemmin taaperoiässä illat kuluvat rattoisasti koko perheen kanssa yhdessä liikuntaa harrastaen tai lapsen hienomotorisia taitoja vahvistavan askartelun parissa.

… Tai sitten ei. Luulen, että todellisuudessa suurin haasteeni tulee olemaan siinä, ettei minusta tule ylisuojelevaa äitiä. En halua, että lapseni kasvaa pumpulissa vaan saa terveellä tavalla koetella omia rajojaan. Rajoja nimittäin varmasti tulen asettamaan, mutta kysymys on, minkä verran on sopivasti. Rajat ovat rakkautta, mutta curling- tai helikopterivanhemmuudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Haluan, että lapsestani kasvaa itsenäinen ja omatoiminen yksilö. Onneksi tässä minua on tasapainottamassa puolisoni. Elämänfilosofiamme eroavat toisistaan kuin yö ja päivä: siinä missä minä pelkään pahinta jo etukäteen, hän on Herra Huoleton. Todennäköisesti hän syöttää selkäni takana vauvalle pikkukiviä ja antaa yksivuotiaalle puukon leikkikaluksi. No, ehkei nyt kuitenkaan, mutta ymmärrätte ehkä, mitä haen takaa. 

Vaikka luonteemme ovat erilaisia, oikeasti meillä on puolisoni kanssa aika samanlaiset elämänarvot. Olemme keskustelleet jo jonkin verran kasvatuksesta tulleet onneksi siihen tulokseen, että tärkeimmissä asioissa olemme samoilla linjoilla. Totuus on kuitenkin se, että vaikka kuinka haluaisimme välittää lapsellemme tiettyjä arvoja, esimerkillä kasvatuksessa on voimaa. Ihan turha haaveilla lapsen oppivan esimerkiksi ahkeruutta, suvaitsevaisuutta, terveellisiä elämäntapoja tai omatoimisuutta, jos itse näyttää päinvastaista esimerkkiä omilla valinnoillaan. Lapsi nimittäin imee vanhemmistaan vaikutteita jatkuvasti, heti syntymästään lähtien.

Aika ajoin törmää ajatukseen siitä, että ajokortin saadakseen pitää käydä autokoulu, mutta lapsia voi hankkia kuka tahansa ilman mitään kursseja. Perheen perustaminen on jokaisen perusoikeus ja niin kuuluukin olla. Silti on hurjaa ajatella, että joskus on vain sattuman määrittämää, kenen vastuulle uuden ihmisen alun kasvattaminen lankeaa. Vaikka olen ihan pian jo kolmekymppinen – eli oman määritelmäni mukaan oikeasti aikuinen – tuntuu vieläkin joskus siltä, ettei oma elämä ole ihan hanskassa. Ja nyt sitten pitäisi alkaa huolehtimaan kokonaan uudesta ihmisestä.

Mutta ei paineita, vai mitä? Vanhempana olo on ihan yhtä lailla kasvamista kuin sen pienen ihmisen elämäkin. Koskaan ei tule valmista.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *