Vauvavuoden aikana vannoin monta kertaa, ettei meille tule enää koskaan lisää lapsia. En ymmärtänyt muita samanikäisten vauvojen äitejä, jotka haaveilivat jo seuraavan lapsen yrittämisestä. Sitten oma vauvani alkoi lähestyä vuoden ikää, ja tuttavapiireissäni kerrottiin raskausuutisia. Yhtäkkiä huomasin toivovani, että meillekin tulisi uusi vauva.

Vauvakuume meni ohi lähes yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta aina välillä olen haaveillut toisesta vauvasta ikään kuin korjaavana kokemuksena. Koska vauvavuosi ei ollut sellainen kuin etukäteen kuvittelin, ehkä toisen lapsen kohdalla kaikki menisi helpommin. Hän nukkuisi hyvin, ja olisi tyytyväinen ja helppohoitoinen vauva. Jo pikkuvauva-aikana voisimme käydä perhekerhoissa ja liikkua kodin ulkopuolella, ja minulla olisi aikaa levätä ja palautua. Ymmärtäisin antaa enemmän vauvanhoitovastuuta miehelle, ja osaisimme jakaa fiksummin kotityöt ja priorisoida ajankäyttöämme. Kun lapset olisivat isompia, voisin kertoa heille hauskan tarinan siitä, kuinka he olivat vauvoina yhtä erilaisia kuin yö ja päivä.

Tiedostan hyvin, ettei tällaisessa ajattelutavassa ole mitään järkeä. Vaikka vauva olisi kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti maailman helppohoitoisin, uusi vauvavuosi veisi silti veronsa. Arki ei yhtään helpottuisi vaan päin vastoin palapelissä olisi yksi kokoaan isompi osa lisää. On hyvin mahdollista, että toisen lapsen kanssa alku olisi yhtä haastavaa, ellei jopa haastavampaa. Voisi tulla refluksia tai koliikkia, vauvalla voisi jopa olla jokin krooninen sairaus. Ja samaan aikaan perheessä olisi edelleen esikoislapsemme, jonka tarpeista pitäisi huolehtia ihan samalla tavalla kuin nytkin.

Toisen lapsen kanssa pitäisi käydä uudelleen läpi kaikki ne lukemattomat vaiheet, joiden ylittämisestä olen nyt helpottunut. Jaksaisinko  uudelleen vahtia vastasyntyneen unta, kymmenen imetyskerran öitä, sairasteluita, eroahdistuskausia, pientä sydänkohtausta joka kerta, kun seisomaan tai kävelemään opetteleva vauva kolauttaa päänsä johonkin? En tiedä. Tunnen eräänlaista helpotusta siitä, että lapsi on selvinnyt hengissä ja terveenä tähän asti, ja ajatus siitä, että kaikki ne sydämentykytykset ja huolet pitäisi kokea alusta asti uudelleen tuntuu uuvuttavalta.

Silkalla järjellä ajateltuna toisen lapsen yrittämisessä ei olisi meidän tilanteessamme mitään järkeä. Elämä on paljon helpompaa, kun jaloissa pyörii vain yksi lapsi. Vähemmän tekemistä ja huolehdittavaa, taloudellisesti helpompaa. Yhden lapsen kanssa nykyinen asuntomme riittäisi vaikka koko loppuelämän tarpeisiin, ja rahaa jäisi enemmän ylimääräisiin huvituksiin ja säästöön. Jos saisimme toisen lapsen, pitäisi asunto ja auto vaihtaa isompiin melko lyhyen ajan kuluessa.

Mutta lapsenhankkimispäätöstä ei koskaan tehdä pelkästään järjellä. Tunteet ovat hyvin vahvasti läsnä, ja loppupeleissä ne yleensä painavat enemmän. Haluaisin taas päästä ihastelemaan vastasyntyneen vauvan pikkuruisia varpaita ja näkemään hänen ensimmäinen hymynsä. Mielikuvissani poikamme halaa uutta sisarustaan ensimmäistä kertaa ja leikkii pikkuveljen tai -siskon kanssa hiekkalaatikolla. Kuvittelen lapsilleni tiiviin sisarussuhteen ja lämpimät välit. Pelkään, että jonain päivänä lapseni kertoo olevansa surullinen, koska hänellä ei ole sisaruksia. Pelkään, että hän kokee olevansa sen vuoksi yksinäinen. Jos päätämme, ettei toista lasta tule, riistämmekö lapseltamme jotain tärkeää?

Emme ole tehneet päätöstä suuntaan tai toiseen. Aika tulee näyttämään, jääkö poikamme ainokaiseksi. Nykyisenä epävarmuuden aikana tulemme lykkäämään päätöstä pidemmälle – ellei sitten jokin suurempi voima tee sitä puolestamme!

Milloin vanhemmuudesta tuli näin monimutkaista?

Olen miettinyt tätä useamman kerran viimeisen vuoden ja kahden kuukauden aikana. En olisi ennen lapsen saamista osannut kuvitellakaan, millaisia asioita tulen pohtimaan, googlettamaan ja puntaroimaan. Asiat, joiden kuvittelin olevan itsestään selviä ja yksinkertaisia, vaativatkin yhtäkkiä tuntien tai jopa päivien perehtymistä. Tuntuu, että hyvältä vanhemmalta vaaditaan nykypäivänä paljon enemmän kuin omassa lapsuudessani 90-luvulla.

Meidän vanhemmillemme kerrottiin neuvolassa sen hetken mukaiset suositukset esimerkiksi ruokailusta ja nukkumisesta, ja jos niitä onnistui noudattamaan, hyvä juttu. Jos ei onnistunut, ei se niin vakavaa ollut. Kunhan lapsella oli vatsa täynnä ruokaa, puhtaat vaatteet yllään sekä turvallinen kasvuympäristö, vanhempi pystyi taputtamaan itseään selkään hyvin tehdystä työstä.

Myös me nykyvanhemmat saamme neuvolasta suosituksia ja ohjeita, mutta välillä tuntuu, etteivät ne tänä päivänä riitä mihinkään. On kiintymyssuhdevanhemmuutta ja kantovälineitä, sormiruokailua ja suositusten mukaisia jalkineita. Auton turvaistuimen pitää olla plustestattu ja lastenvaatteiden eettisesti ja ekologisesti tuotettuja. Lelujen pitää olla kehittäviä ja ruoan alusta asti itse kylvettyä, kasvatettua, höyrytettyä ja soseutettua. Ja totta kai kaikille näille aiheille löytyy oma Facebook-ryhmänsä, jossa asiaan vihkiytyneet isät ja (kokemukseni mukan enimmäkseen) äidit keskustelevat keskenään.

Lähtökohtaisesti on hienoa, että edellä mainittuihin asioihin kiinnitetään huomiota, onhan niissä kyse lasten turvallisuudesta ja terveydestä. Koko ajan tulee uutta tutkittua tietoa, ja tietysti jokainen vastuullinen vanhempi haluaa lapselleen parasta.

Ongelmana pidän sitä, että tänä päivänä kaikesta, vanhemmuus mukaan lukien, on tullut suorittamista. Ja tunnollisena ihmisenä otan jatkuvasti paineita siitä, yllänkö vanhempana vaaditulle (kenen asettamalle?) tasolle. En tarkoita sitä, että ollakseen hyvä äiti tai isä pitäisi muuntautua paljasjalkakenkien, vauvan nukuttamistekniikoiden tai perheystävällisen polkupyöräilyn asiantuntijaksi. Mutta jos kerran lukee faktaa esimerkiksi siitä, millainen on nykysuositusten mukainen turvaistuin, ei tiedostava vanhempi voi enää ohittaa sitä. Miten voisin ostaa ihan hyvän istuimen jos tiedän, että olemassa on myös turvallisempia vaihtoehtoja?

Ja mitä tulee edellä mainitsemiini Facebook-ryhmiin, niistä saa valtavasti hyödyllistä tietoa ja vertaistukea, mutta joskus meno niissä voi mennä fanaattisuuden puolelle. Muistan erään äidin kertoneen, ettei hän uskalla kirjoittaa tiettyyn ryhmään kysyäkseen neuvoa, sillä pelkäsi muiden ryhmäläisten jyrkkää asennetta.

Moni asia lapsiperheissä on tänä päivänä paremmin kuin 25 tai 45 vuotta sitten. Vanhemmat viettävät lastensa kanssa keskimäärin enemmän aikaa ja panostavat heihin niin ajallisesti kuin rahallisestikin. Kasvatusmetodit ovat pehmentyneet, ja tunteita näytetään enemmän. Samaan aikaan vaatimukset hyvään vanhemmuuteen ovat kasvaneet valtavasti, ja uskon etten ole ainoa äiti, joka kokee siitä paineta.

Paineet ovat tietenkin ”vain”oman pään sisällä, mutta koska useat vanhemmat ja erityisesti äidit tuntevat niitä, on yhteiskunnassamme oltava jotain joka niitä aiheuttaa. Siksi toivon, että osaisimme suhtautua avoimemmin muiden tekemiin valintoihin, vaikka ne eroaisivatkin omistamme.