Päivä, jona lapsemme syntyi

Kolme kuukautta sitten synnytin. On ehkä hyvä kirjoittaa asiasta nyt, kun olen saanut tarpeeksi etäisyyttä tapahtuneeseen ja palautumisprosessi on jo voiton puolella.

Etukäteen olin toivonut, että raskausdiabeteksesta huolimatta olisin voinut synnyttää siten, että synnytyksen kulkuun tarvitsisi puuttua mahdollisimman vähän ja että kivunlievitykset olisivat olleet ensisijaisesti lääkkeettömiä. No eihän se sitten mennyt yhtään niin kuin ajattelin.

Synnytys päätettiin käynnistää muutama päivä ennen laskettua aikaa, kun olin Jorvin äitiyspolilla kontrollikäynnillä. Ultraava lääkäri totesi, että lapsivettä oli tuntemattomasta syystä vähäinen määrä. Hänen mielestään synnytys oli järkevintä käynnistää heti, koska laskettu aika oli niin lähellä.

Niinpä sitten kävelin sairaalan kanttiinin kautta (koska seuraavan kerran saisin ruokaa ties milloin) yhdyskäytävää pitkin Espoon sairaalan puolelle synnytysosastolle. Matkalla soitin töissä olevalle miehelleni uutiset. Oloni oli epätodellinen ja jännittynyt, sillä en aamulla sairaalaan lähtiessäni arvannut, että tulisin poistumaan sieltä vauvan kanssa.

Puolen päivän aikoihin synnytys sitten käynnistettiin ballongilla, ja pääsin melkein heti synnytyshuoneeseen. Oloni oli monta tuntia hyvä, en juurikaan tuntenut kipuja. Jossain vaiheessa mieheni saapui sairaalakassi mukanaan paikalle, ja muistan että tuijotin vuorotellen vieressäni olevan monitorin supistuskäyrää ja seinällä olevasta televisiosta ohjelmaa, jossa parisuhdeongelmista kärsivä aviopari lähetettiin kahdestaan viidakkoon pelastamaan liittoaan.

Synnytyshuoneessa olo oli kuin kuplassa. Tuntui, kuin olisimme olleet lomamatkalla hotellihuoneessa ja päättäneet katsoa, minkälaisia ohjelmia paikallisessa televisiossa lähetettiin. Hotellihuoneessamme tosin oli paljon elektronisia laitteita, ja huonepalvelu toimi hieman eri tavalla. Lisäksi sänky ei ollut yhtään niin mukava kuin aikaisemmilla matkoillamme.

Useamman tunnin tv:n katselun jälkeen kätilömme ilmoitti, että supistuksia joudutaan avittamaan oksitosiinitipan avulla. Tätä olin etukäteen pelännyt, sillä olin kuullut, että oksitosiini voisi saada aikaan hyvin kivuliaita supistuksia. Kun oksitosiini sitten aloitettiin, lähti myös synnytys etenemään vauhdilla.

Jos asiasta jotain hyvää pitää hakea, niin onneksi synnytyksen aktiivinen vaihe ei kestänyt kauan. Oksitosiini aiheutti niin voimakkaat, kivuliaat ja tiheät supistukset, että jo noin puolentoista tunnin päästä sen aloituksesta minulla oli vauva sylissäni. Supistuskivut tulivat niin yhtäkkisinä ja voimakkaina, että ilokaasu ja tens tuntuivat lähinnä vitsiltä. Parinkymmenen minuutin päästä luovutin ja pyysin epiduraalin, jota jouduin odottamaan noin 15 minuuttia (elämäni pisin varttitunti).Pian epiduraalin laiton jälkeen aloin jo ponnistamaan, ja hieman ennen kello kahdeksaa illalla lumisateisena helmikuun iltana meille syntyi pieni poika.