Voisiko meille tulla toinen lapsi?

Vauvavuoden aikana vannoin monta kertaa, ettei meille tule enää koskaan lisää lapsia. En ymmärtänyt muita samanikäisten vauvojen äitejä, jotka haaveilivat jo seuraavan lapsen yrittämisestä. Sitten oma vauvani alkoi lähestyä vuoden ikää, ja tuttavapiireissäni kerrottiin raskausuutisia. Yhtäkkiä huomasin toivovani, että meillekin tulisi uusi vauva.

Vauvakuume meni ohi lähes yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta aina välillä olen haaveillut toisesta vauvasta ikään kuin korjaavana kokemuksena. Koska vauvavuosi ei ollut sellainen kuin etukäteen kuvittelin, ehkä toisen lapsen kohdalla kaikki menisi helpommin. Hän nukkuisi hyvin, ja olisi tyytyväinen ja helppohoitoinen vauva. Jo pikkuvauva-aikana voisimme käydä perhekerhoissa ja liikkua kodin ulkopuolella, ja minulla olisi aikaa levätä ja palautua. Ymmärtäisin antaa enemmän vauvanhoitovastuuta miehelle, ja osaisimme jakaa fiksummin kotityöt ja priorisoida ajankäyttöämme. Kun lapset olisivat isompia, voisin kertoa heille hauskan tarinan siitä, kuinka he olivat vauvoina yhtä erilaisia kuin yö ja päivä.

Tiedostan hyvin, ettei tällaisessa ajattelutavassa ole mitään järkeä. Vaikka vauva olisi kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti maailman helppohoitoisin, uusi vauvavuosi veisi silti veronsa. Arki ei yhtään helpottuisi vaan päin vastoin palapelissä olisi yksi kokoaan isompi osa lisää. On hyvin mahdollista, että toisen lapsen kanssa alku olisi yhtä haastavaa, ellei jopa haastavampaa. Voisi tulla refluksia tai koliikkia, vauvalla voisi jopa olla jokin krooninen sairaus. Ja samaan aikaan perheessä olisi edelleen esikoislapsemme, jonka tarpeista pitäisi huolehtia ihan samalla tavalla kuin nytkin.

Toisen lapsen kanssa pitäisi käydä uudelleen läpi kaikki ne lukemattomat vaiheet, joiden ylittämisestä olen nyt helpottunut. Jaksaisinko  uudelleen vahtia vastasyntyneen unta, kymmenen imetyskerran öitä, sairasteluita, eroahdistuskausia, pientä sydänkohtausta joka kerta, kun seisomaan tai kävelemään opetteleva vauva kolauttaa päänsä johonkin? En tiedä. Tunnen eräänlaista helpotusta siitä, että lapsi on selvinnyt hengissä ja terveenä tähän asti, ja ajatus siitä, että kaikki ne sydämentykytykset ja huolet pitäisi kokea alusta asti uudelleen tuntuu uuvuttavalta.

Silkalla järjellä ajateltuna toisen lapsen yrittämisessä ei olisi meidän tilanteessamme mitään järkeä. Elämä on paljon helpompaa, kun jaloissa pyörii vain yksi lapsi. Vähemmän tekemistä ja huolehdittavaa, taloudellisesti helpompaa. Yhden lapsen kanssa nykyinen asuntomme riittäisi vaikka koko loppuelämän tarpeisiin, ja rahaa jäisi enemmän ylimääräisiin huvituksiin ja säästöön. Jos saisimme toisen lapsen, pitäisi asunto ja auto vaihtaa isompiin melko lyhyen ajan kuluessa.

Mutta lapsenhankkimispäätöstä ei koskaan tehdä pelkästään järjellä. Tunteet ovat hyvin vahvasti läsnä, ja loppupeleissä ne yleensä painavat enemmän. Haluaisin taas päästä ihastelemaan vastasyntyneen vauvan pikkuruisia varpaita ja näkemään hänen ensimmäinen hymynsä. Mielikuvissani poikamme halaa uutta sisarustaan ensimmäistä kertaa ja leikkii pikkuveljen tai -siskon kanssa hiekkalaatikolla. Kuvittelen lapsilleni tiiviin sisarussuhteen ja lämpimät välit. Pelkään, että jonain päivänä lapseni kertoo olevansa surullinen, koska hänellä ei ole sisaruksia. Pelkään, että hän kokee olevansa sen vuoksi yksinäinen. Jos päätämme, ettei toista lasta tule, riistämmekö lapseltamme jotain tärkeää?

Emme ole tehneet päätöstä suuntaan tai toiseen. Aika tulee näyttämään, jääkö poikamme ainokaiseksi. Nykyisenä epävarmuuden aikana tulemme lykkäämään päätöstä pidemmälle – ellei sitten jokin suurempi voima tee sitä puolestamme!