Haloo Helsinki laulaa siitä, että pitäisi huutaa ilosta, onnesta ja vapaudesta. Mutta minä sanon, että huuda myös surusta, murheesta ja siitä, että et ole vapaa vaan jumissa ja yksin – sillä muuten se kaikki jää sisälle, möykyksi.

Otanpa palan, eli läjän itse tehtyä suklaata ja kirjoitan. Kirjoitan, koska ei ole tässä kaveria kenelle avautua, tästä äitiyden tuomasta toisesta puolesta, salakavalasta surun ja yksinäisyyden tunteesta.

Oletko äiti? Jos olet, ehkä tiedät tunteen jolloin tekee mieli huutaa surusta? Vastaantuleva ei näe sitä valuvaa kyyneltä, joka valuu alaspäin. Vedät vain hymyn korviin ja kaikki on ookoo. Vastaantuleva ei näe kuinka suret yksinoloa ja sitä kuormaa, jonka kannat sisälläsi kun työnnät niitä vauvan vaunuja eteenpäin. Pyyhit kyyneleesi juuri ennen kohtaamista. ”Roska se vain”. Tuntuuko sinusta äiti, että joskus haluaisit huutaa täysillä ja parkua ihan kunnolla? Huutaa, että ”MINÄ VOIN HUONOSTI. OLEN YKSIN JA TUO LAPSI SAA HAMPAITA JA MINUA VÄSYTTÄÄ. EN JAKSA, HALUAN OLLA YKSIN!”

Tuntuuko sinusta, että olisi ihanaa kun joku vastaantuleva pysähtyisi ja halaisi, pyyhisi kyyneleesi ja sanoisi ”Kyllä kaikki järjestyy. Minäkin olen äiti ja koen ihana samoja asioita ja tunteita kuin sinä. Et ole huono äiti, vaikka juuri huusi lapsellesi omaa väsymystäsi. Olet vain ihminen, joka tuntee surua ja iloa, kuten me kaikki muutkin.”

Minusta on inhottavaa ja surullista huomata se, että vielä tänäkään päivänä äidit eivät uskalla kertoa tunteistaan. Miksi tunteista ja jaksamisesta on tullut tabu? Arkea pitäisi jaksaa naama iloisena. Onko se ulkoinen paine vai niin sisäsyntyinen asia, että pelätään kertoa todellisista tunteista? Miksi äitien pitää selvitä elämästään yksin? Vaikka kodissa olisi myös isä mukana kuvioissa, niin ei hän pääse sille levelille mitä äiti päivittäin kotona kokee. Elämä lasten kanssa kotona on välillä yhtä selviämistä. Avun pyytämisestä on tehty vaikeaa. Neuvola ei ole kiinnostunut äideistä enää synnytyksen jälkeen. Kysellään ja tarkastellaan vain lasten kehitystä. Kyllähän äiti jaksaa ja pärjää, hän on synnytysleijona ja emo, hänhän on aikuinen ja lapsi vasta juuri syntynyt! HAH! Äidin on todella vaikeaa kertoa tunteista ja kokemuksista neuvolantädille, jos hän on kiinnostunut vain lapsesta. Sehän olisi röyhkeää alkaa itsestään kertomaan ja entä jos lastensuojeluviranomaiset ovat oven takana?

Maailmasta on tullut somekeskeinen. Ihmiset avautuvat toisilleen verkossa, joku pahoittaa mielensä ja toinen tuomitsee tai naurahtaa toisen typerille kommenteille. Maailmasta on tullut ilkeä. Naureskellaan ja puhutaan ihmisistä selän takana ja somessa jopa suoraan päin pläsiä. Eihän sellaisessa maailmassa uskalla kertoa miltä itsestä tuntuu. Kukaan ei enää kysy kasvotusten ”mitä teille tai sinulle kuuluu?” Kukaan ei enää edes soita toiselle, vaan kaikki kirjoitetaan whatsapilla, mesessä, snapchateissä, blogeissa tai missä lie. Avun pyytämisestä on tehty noloa. Pelätään viranomaisia tai sitä katsetta, joka huokuu sääliä tai oudoksuntaa. Ihmiset eivät halua olla vaivaksi tai ottaa ikäviä asioita esille, koska pelkäävät, että toinen vain ahdistuu. Sitten tulee se riittämättömyyden tunne: minun asiani ovat niin pikkuasioita, miksi vaivaisin muita asioillani. Muut varmasti jaksavat paremmin kuin minä. Sillä toisella äidillä on kolme lasta ja minulla vain kaksi ja nekin ihania lapsia. Mitä minä oikein valitan? Miksi minä väsyn? Olenko huono äiti? Miksi en kelpaa itselleni enkä muille?

On päiviä jolloin se vertaistuki olisi kuin etelänmatka tälle äitiyden tunnekaaokselle. Stressitaso laskisi, jos joku vain joskus huomaisi sinut, kysyisi vointiasi, istuisi alas, pitäisi kädestä, auttaisi ja jakaisi pahan olon kuorman.

Meillä kaikilla on omat kuormamme. Omat huolemme ja murheemme. Resurssit menevät varmasti kovaan käyttöön jo omassakin elämisessä, mutta se pieni huomaaminen voisi pelastaa jonkun ihmisen päivän. Hymyile vastaantulijalle. Tervehdi. Ole ystävällinen ja kohtelias. Kysy kasvotusten kuulumisia tai soita. Puhu tunteistasi. Välitä lähimmäisistäsi: Mitä sinulle kuuluu? Ole läsnä ja kuuntele.

Tehdään yhdessä maailmasta taas iloinen ja onnellinen paikka elää.