Heikoilla jäillä

Rohkeasti herkkä-blogissa oli tarina siitä, miten on joskus hankalaa keskittää energiansa suppilomaisesti muuhun kun haastava tilanne on edessä eli ’suojamuurin nostamisesta’ tiettyjä haastavia tilanteita ja ihmisiä varten. Aina se ei onnistu,oikeastaan itselläni se onnistuu hyvin harvoin. Paitsi (ehkä) jos ennakkoon tietää mitä tuleman,millainen tilanne on kenties tulossa tai millainen ihminen on vastassa. Se mies, joka  pää punaisena huutaa sinulle, kun et ymmärrä viestiä on jo tuttu naama työpaikalla ja osaat suhtautua häneen jotenkin. Tai työpaikkahaastattelussa pidät tiettyä roolia päällä. Näissä tilanteissa silloin osaa varautua paremmin suojamuurilla ja roolin ylläpidolla. Joskus se vaan ei siltikään onnistu ja itsetunto romahtaa ja sitä pohtii analysoiden ”mitä tein väärin?”. Vaikka ei pitäisi.

Minäkin olen aina ollut varpaillani uusien ihmisten kanssa,etenkin tietynlaisten. Joidenkin kanssa olen aina varuillani, vaikka kuinka ”tuntisin” heidät monen vuoden takaa. Olen kävellyt heidän kanssaan kuin heikoilla jäillä. Pelkään tekeväni väärin heidän kotonaan, esimerkiksi keittiössä tai mitä vaikka sanon jos se sittenkin ymmärretään väärin. Tai jos he ovat meillä ja heidän jostain sanomisistaan minä stressaannun lisää ja kuormitun siitä ’roolin ylläpidosta’. Tunnen ja aistin joka solulla miten he mahdollisesti haluavat minun olevan erilainen ja parempi. Sitten minun pinna kiristyy, kun koen olevani suurennuslasin alla koko ajan.

 

Koin tänä jouluna hyvin erilaisen joulun. Mieheni isä on sairas. Hyvin vakavasti sairas ja meille selvisi aattona, että hän ei selviä ja hoitoa ei jatketa. Se jo itsessään oli masentava uutinen. Jostain syystä sairas isä, lasteni vaari otti myös oikeudekseen arvostella minua ihmisenä. Hänen sanomisten mukaan minun pitäisi ojentaa miehelleni enemmän aikaa kotitöiden ulkopuolella. Hänen mukaansa minä pidän miestäni liian tiukasti kiinni kotihommissa, että mies ei pääse tekemään miesten töitä. ”Jokaiselle pitää olla oma tontti, jotta hommat tulee tehtyä.” Ahaa. Heidän silmissään olen siis Justiina kaulimen kanssa tai, että mieheni on nyrkin ja hellan välissä kotona, vaikka remppahommat odottaisivat.

Päinvastoin, minä oikein tyrkytän miehelleni aikaa hänelle itselleen, mutta mieheni vanhemmat näkevät minusta vain palasen ja ovat muodostaneet sen varaan koko minun luonteeni. Olen aina aistinut, että minusta ei oikein pidetä siinä huushollissa, ja osittain olen siis osunut oikeaan. Mikä ei ollut hyvä ja mukava havainto aattona. Mikä oikeuttaa ihmisen loukkaamaan toista, vaikka kuinka olisi sairas? Anoppi pyysi anteeksi aamulla, saimme puhuttua ja jotenkin selvitettyä, mutta hänen miehensä ei edes palannut aiheeseen. Hän oli kylmä minua kohtaan. Surettaa olla vihainen sairaalle ihmiselle, mutta en ymmärrä syytä tähän asenteeseen vaikka kuinka yritän asettua hänen asemaansa, sillä minä tekisin toisin. Yrittäisin pitää tärkeät ihmiset lähellä. Tämä joulu oli yhtä ahdistusta. Kuvitteellisesti, jos olisi tilanne missä anopin pitäisi pelastaa pesueensa, niin minut hän heittäisi syötiksi, jota selviäisivät tilanteesta ehjin nahoin. Onneksi kuitenkin jouluni pelasti mieheni, joka ei luovuttanut minua leijonille, vaan syöksyi hampaisiin ja nappasi minut kainaloonsa.

 

Kaikesta huolimatta: En silti aio kovettaa sisintäni, koska herkkyys on voimavara.

 

”Sylvi-Sanni Mannisen kuvaus ”Suhteessa herkkyyteen ihmiset elävät kuin pitkän janan eri kohdissa” on minusta erittäin hyvä. Jostain syystä yhteiskunta ihailee kuitenkin janan sitä päätä, jossa ei-herkät sijaitsevat. Ikään kuin se osoittaisi ihmisen olevan hyvä ja vahva. Herkkyys on sananakin sellainen, että olen aikuisiällä joutunut opettelemaan, ettei se ole negatiivinen kuvaus ihmisestä. ”

https://rohkeastiherkka.blogspot.com/2018/11/herkkyys-tuo-hyvyytta.html?m=1

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

Huuda, huuda surusta!

Haloo Helsinki laulaa siitä, että pitäisi huutaa ilosta, onnesta ja vapaudesta. Mutta minä sanon, että huuda myös surusta, murheesta ja siitä, että et ole vapaa vaan jumissa ja yksin – sillä muuten se kaikki jää sisälle, möykyksi.

Otanpa palan, eli läjän itse tehtyä suklaata ja kirjoitan. Kirjoitan, koska ei ole tässä kaveria kenelle avautua, tästä äitiyden tuomasta toisesta puolesta, salakavalasta surun ja yksinäisyyden tunteesta.

Oletko äiti? Jos olet, ehkä tiedät tunteen jolloin tekee mieli huutaa surusta? Vastaantuleva ei näe sitä valuvaa kyyneltä, joka valuu alaspäin. Vedät vain hymyn korviin ja kaikki on ookoo. Vastaantuleva ei näe kuinka suret yksinoloa ja sitä kuormaa, jonka kannat sisälläsi kun työnnät niitä vauvan vaunuja eteenpäin. Pyyhit kyyneleesi juuri ennen kohtaamista. ”Roska se vain”. Tuntuuko sinusta äiti, että joskus haluaisit huutaa täysillä ja parkua ihan kunnolla? Huutaa, että ”MINÄ VOIN HUONOSTI. OLEN YKSIN JA TUO LAPSI SAA HAMPAITA JA MINUA VÄSYTTÄÄ. EN JAKSA, HALUAN OLLA YKSIN!”

Tuntuuko sinusta, että olisi ihanaa kun joku vastaantuleva pysähtyisi ja halaisi, pyyhisi kyyneleesi ja sanoisi ”Kyllä kaikki järjestyy. Minäkin olen äiti ja koen ihana samoja asioita ja tunteita kuin sinä. Et ole huono äiti, vaikka juuri huusi lapsellesi omaa väsymystäsi. Olet vain ihminen, joka tuntee surua ja iloa, kuten me kaikki muutkin.”

Minusta on inhottavaa ja surullista huomata se, että vielä tänäkään päivänä äidit eivät uskalla kertoa tunteistaan. Miksi tunteista ja jaksamisesta on tullut tabu? Arkea pitäisi jaksaa naama iloisena. Onko se ulkoinen paine vai niin sisäsyntyinen asia, että pelätään kertoa todellisista tunteista? Miksi äitien pitää selvitä elämästään yksin? Vaikka kodissa olisi myös isä mukana kuvioissa, niin ei hän pääse sille levelille mitä äiti päivittäin kotona kokee. Elämä lasten kanssa kotona on välillä yhtä selviämistä. Avun pyytämisestä on tehty vaikeaa. Neuvola ei ole kiinnostunut äideistä enää synnytyksen jälkeen. Kysellään ja tarkastellaan vain lasten kehitystä. Kyllähän äiti jaksaa ja pärjää, hän on synnytysleijona ja emo, hänhän on aikuinen ja lapsi vasta juuri syntynyt! HAH! Äidin on todella vaikeaa kertoa tunteista ja kokemuksista neuvolantädille, jos hän on kiinnostunut vain lapsesta. Sehän olisi röyhkeää alkaa itsestään kertomaan ja entä jos lastensuojeluviranomaiset ovat oven takana?

Maailmasta on tullut somekeskeinen. Ihmiset avautuvat toisilleen verkossa, joku pahoittaa mielensä ja toinen tuomitsee tai naurahtaa toisen typerille kommenteille. Maailmasta on tullut ilkeä. Naureskellaan ja puhutaan ihmisistä selän takana ja somessa jopa suoraan päin pläsiä. Eihän sellaisessa maailmassa uskalla kertoa miltä itsestä tuntuu. Kukaan ei enää kysy kasvotusten ”mitä teille tai sinulle kuuluu?” Kukaan ei enää edes soita toiselle, vaan kaikki kirjoitetaan whatsapilla, mesessä, snapchateissä, blogeissa tai missä lie. Avun pyytämisestä on tehty noloa. Pelätään viranomaisia tai sitä katsetta, joka huokuu sääliä tai oudoksuntaa. Ihmiset eivät halua olla vaivaksi tai ottaa ikäviä asioita esille, koska pelkäävät, että toinen vain ahdistuu. Sitten tulee se riittämättömyyden tunne: minun asiani ovat niin pikkuasioita, miksi vaivaisin muita asioillani. Muut varmasti jaksavat paremmin kuin minä. Sillä toisella äidillä on kolme lasta ja minulla vain kaksi ja nekin ihania lapsia. Mitä minä oikein valitan? Miksi minä väsyn? Olenko huono äiti? Miksi en kelpaa itselleni enkä muille?

On päiviä jolloin se vertaistuki olisi kuin etelänmatka tälle äitiyden tunnekaaokselle. Stressitaso laskisi, jos joku vain joskus huomaisi sinut, kysyisi vointiasi, istuisi alas, pitäisi kädestä, auttaisi ja jakaisi pahan olon kuorman.

Meillä kaikilla on omat kuormamme. Omat huolemme ja murheemme. Resurssit menevät varmasti kovaan käyttöön jo omassakin elämisessä, mutta se pieni huomaaminen voisi pelastaa jonkun ihmisen päivän. Hymyile vastaantulijalle. Tervehdi. Ole ystävällinen ja kohtelias. Kysy kasvotusten kuulumisia tai soita. Puhu tunteistasi. Välitä lähimmäisistäsi: Mitä sinulle kuuluu? Ole läsnä ja kuuntele.

Tehdään yhdessä maailmasta taas iloinen ja onnellinen paikka elää.

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus