Korot lintassa Kreikkaan eli kun mutsit irtioton otti

Se oli eräs keskitalven lauantai- ilta. Teimme miehen kanssa ruokaa ja selailin samalla facea. Feedistä silmiini pisti kaverin päivitys hänen ulkomaan matkaltaan, jossa hän oli parhaillaan ystäviensä kanssa. Meillä samaan aikaan oltiin influenssassa, nukuttiin huonosti, räntää tuli taivaan täydeltä ja nenä ja katto vuotivat kilpaa.Ihailin ja kadehdin ystävääni. Jos hänkin pienten lasten äiti voi niin miksi minä en voisi? Märisin miehelle ääneen kurjuuttani.

– No miksi sä et sitten lähde? Kysyi mies. Kyllä me täällä pärjätään. Et ole ollut missään kymmeneen vuoteen.

Tämä on täysin totta. Sekunnin sadasosassa päätös oli valmis. Viesti bestikselle lähti ennen kuin ehdin katua. Lähes yhtä nopeasti hän vastasi. Siinä me oltiin kaksi pienten lasten väsynyttä äitiä varaamassa yhteistä lomaa. Ihan huikeaa! Ihan epätodellista! Meidän maailmassa tosi iso juttu.

Surfailimme lomia illan pimeinä tunteina lasten mentyä nukkumaan. Vaihdoimme kymmeniä viestejä, hihityspuheluita ja olimme taas ne kaksi 18- vuotiasta tyttöä, joiden elämän suurin huoli oli kumman kahdesta hameesta pukisi tänään Marilyniin päälleen.

Kohteeksi valikoitui lopulta Kreikka ja Kosin bilesaari. Biletys ei kylläkään ollut päällimäisenä mielessä, vaan aurinko, lämpö, altaan reuna ja hyvä kirja. Rauha, jossa ei tarvitsisi huolehtia hukkuuko joku, onko kaikki syöneet ja juoneet tarpeeksi, kakkaako joku altaaseen, onko jollain huono olo, kenen nahka palaa, kenen silmiin paistaa jne. Ystävän mies lähetti meille Kummelin Annukan ja Leilan biletysvideon. Joo ne voidaan kyllä olla me!

Onnessamme hekumoidessamme törmäsimme myös muutamaan hankaluuteen. Miten mennä Helsinkiin? Ennen olimme istuneet autoon. Mies oli ajanut sen parkkihalliin ja me olimme jääneet kyydistä ehkä jo ovella matkatavaroiden ja lasten kanssa. Nyt emme voineet viedä kummankaan perheen autoa, eikä parkkipaikan etsintä Helsinki- Vantaalla oikein houkutellut muutenkaan. Pohdimme vaihtoehtoja.

– Mä en tykkää busseista. Siellä on aina hulluja ja haisee, sanoi ystävä. Mä oon vielä semmoinen mangneetti, että ne istuu ihan varmasti mun viereen!

Päätimme siis kokeilla VR:n uutta mahdollisuutta ja suunnata junalla lentoasemalle. VR:n myöhästelytaipuksen tietäen laskimme paniikissa miten paljon aikaa matkaan olisi varattava.

– Ihan varmana tulee joku turvalaitevika ja sitten me painetaan korot lintassa radan viertä, pohdimme.

Tälläkin riskillä liput on ostettu. Passit kaivettu esiin. Laukut pakattu. Lomalukemista haettu. Omat pussilakanat kassissa ( eihän sitä ikinä tiedä mitä kamalia täkkejä meille tarjotaan, budjettimme ei riittänyt Ikea- peitto hotelliin) me ollaan yli huomenna lähdössä reissuun. Ihan kahdestaan.

Kyllä tämä perhe täällä pärjää. Ainakin olen kirjoittanut kaksi sivuisen muistilistan. Opettanut miten pesukone ja kuivuri käynnistetään. Vannottanut, että vain esikoinen saa lajitella pyykin ja jo asennoitunut siihen, että kaikki ulkokukat ovat kuolleet. Silti vieläkään en usko, että me oikeasti lähdetään! Niin siistiä!