Kuusi tuntia unta miehelle, seisemän naiselle ja kahdeksan hölmölle ( Englantilainen sananlasku) ja muutakin juttua unesta

Meillä ei oltu nukuttu yli kahteen vuoteen. Kun tämä nykyinen taapero syntyi oli hän olematon nukkuja. Oma sänky oli maailman pahin paikka. Hän nukkui vai vieressä, kapalossa ja kainalossa. Pahimpina aikoina takapuolta piti taputtaa läpi yön. Parasta mukulasta oli jos vetkasi koko kapaloitua pakettia puolelta toiselle. Siinä oli hanurintaputtajan käsi koetuksella, puhumattakaan unista.

Tyypin saatua vähän rytmiä elämäänsä alkoi mies nukuttaa häntä iltaisin. Usein hän nukahti, mutta viimeistään tunnin päästä heräsi kitisemään ja huutamaan. Ramppasimme makkarissa miehen kanssa vuoron perään kymmenenkin kertaa illassa. TV:tä ei paljon katseltu, kirjoja luettu tai muutakaan elämää eletty. Hermot oli kireänä molemmilla ja lopulta illat päättyivät yleensä siihen, että minä nukahdin vauvan viereen. Tästä alkoi läpi yön kestävä syöminen, taputtelu, hytkyttely ja heijailu. Unet olivat pikku pätkinä, samoin pinna.

Sen vuoden kun olin kotona nukuimme vauvelin kanssa aina yhdessä aamu- unet esikoisen lähdettyä kouluun. Ilman noita unia en olisi selvinnyt. Päivän toiset päiväunet olivatkin sitten 45 minuuttia unta ja sen jälkeen vaunujen heilutusta, joko paikallaan tai lenkillä, jos mieli muksun jatkavan uniaan vielä edes hetken. Kouliinnuin aikataulutuksen mestariksi. 45 minuutissa tein ruuan, pesin pyykit, siivoilin, otin koulusta tulijan vastaan ja sitten pakkolähtö vaunujen aisaan kutsuikin jo.

Kun taapero täytti vuoden palasin töihin ja mies jäi kotiin hoitovapaalle. Ensimmäisinä jäivät aamu- unet ja muksu alkoikin nukkua päiväunensa hyvin. ( Miten miehet tän tekee?!) Mies ei myöskään halunnut nukuttaa tyttöä ulkona, koska siellä ramppaaminen ei ollut miellyttävää, vaan taapero siirtyi nukkumaan ensin vaunuissa autotalliin ja siitä sitten sänkyynsä. Illoissa tuttu hulabaloo kuitenkin jatkui. Hanurin taputtelu oli onneksi jo historiaa, mutta makkarissa rampattiin edelleen sen sata kertaa illassa, samoin lopputuloksin, lopulta minä nukahdin pomon viereen. Yöt olivat myös huonoja. Syöty sentään enää ei ( tyyppi alkoi vieroksua rintaa jo ennen yksivuotis päiväänsä) mutta tuttia tungettiin vähän päästä, otettiin kainaloon, siliteltiin päätä, etsittiin unirättiä ja mitä näitä kaikkia nyt on…

Oma sänky, joka ensin seisoi täysin koskemattomana pinnasänkynä sänkymme vieressa ja muuttui sitten yhden vuoden jälkeen sänkyymme ankkuroituun lastensänkyyn, oli edelleen ehdoton no no taaperon mielestä. Ennen 2- vuotis päiväänsä, kun hän osasi jo puhua paremmin, hän ilmoitti ettei tule koskaan sängyssä nukkumaan. Sängyssä hän kertoi näkevänsä pelottavia varjoja, joita meidän sänkyyn, siihen ihan viereen, ei näy.

Taapero aloitti päiväkodin 1,8 vuotiaana. Varoittelimme nukkumisesta, mutta lyhyitä ” kuka täällä määrä kädestä pidon määrän” jaksoja lukuun ottamatta taapero on nukkunut päiväkodissa kuin tukki. Tuttikin jäi heti alun jälkeen. Ihailin ammattikasvattajien voimaa ja näistä voimaantuneena alkoivat päiväunet sujua kotonakin ( tosin tutin kanssa, mä häviän nää taistelut aina) Taapero alkoi nukkua päiväunensa missä vaan ( paitsi siellä varjoisessa omassa sängyssä) Hänelle kelpasi meidän sänky, omat vaunut ulkona tai sisällä, auto tai vaunulenkki. Unta riitti kahdesta kolmeen tuntia. Illat ja yöt jatkuivat horrorina. Vaapuimme töissä väsymyksen lamaannuttamina. Varsinkin iltapäivisin ruuan jälkeen iski loputon tappoväsymys, kahvia ja colaa kului ja päässä ei pyörinyt kuin päiväunet.

Muutama viikko sitten havahduin siihen ettei minua väsytä. Muutaman viikon paremmat yöt olivat mennet täysin univelan paikkaamiseen, mutta kun hyvät unet jatkuivat alkoi omakin olo kohentua. Yht äkkiä me oltiin nukuttu kuukausi hyvin, heräämättä kertaakaan tai vain kerran tai pari.Tutti taaperolla on toki edelleen öisin, mutta sitä ei saa tuoda sängystä pois. En tiedä olisiko tutin säilytyspaikka vaikuttanut siihen, että myös illat ovat helpottaneet. Taapero ei vaadi enää sängystä pois, koska tietää, että myös tutti olisi silloin jätettävä. Illat rauhoittuivat samaan aikaan öiden kanssa. Eilen kävin rauhoittelemassa häntä kerran eikä makkariin tarvinnut silloinkaan jäädä. Perhepedissä tappi viihtyy vieläkin, mutta olkoon. Kyllä se siihen mahtuu, meidän vauva.

Paremman nukkumisen myötä tajusin myös tuijottavani TV:tä taas. Tiedän jopa mitä ohjelmia minäkin iltana tulee ja yleensä ehdin katsoa ne alusta loppuun. Luin pari kirjaa, seuraan paria sarjaa. Illalla tyhjensin tiskikonetta muiden nukkuessa, laitoin kuivurin päälle ja vein sähköhammasharjan lataukseen, nauttien siitä, että en tuupertunut akun lopuessa siihen ” Tämäkin vielä!” tilaan jossa sen viidentoista askeleen ( kyllä olen laskenut, viisitoista askelta paljain jaloin, seitsämäntoista untuvatossuissa) ottaminen vessasta harjan laturin luo kodinhoitohuoneeseen ajoi minut väsymyksen loppuunpalamistilaan.

Tiedän, että huonoja jaksoja vielä tulee, mutta ikinä taaperon syntymän jälkeen meillä ei ole yhtäjaksoisesti nukuttu näin hyvin. Uni on ehkä maailman tärkein asia heti suklaan jälkeen! Terveisin kahden onnettoman nukkujan äiti