Minulla piti olla tiedossa yksinäinen viikonloppu ja muutama arkipäiväkin, mutta ilmeisesti kohtalo oli sitä mieltä, että viikko Kreikassa/ vuosi on riittävä määrä omaa- aikaa yhdelle äiti- ihmiselle.

Lauantai aamuna, työviikon päälle, pakkasin taaperon mökkikamat. Mies ja taapero suuntasivat mökille Järvi- Suomeen.Jäimme kahden esikoisen kanssa. Hänen oli määrä lähteä ystävän telttailusynttäreille ja siitä neljän päivän sirkusleirille. Jatkoin hyvin alkanutta pakkausta. Ensin yökyläkassi. Sitten kassi sirkusleirille. Pakkauslista oli pitkä, riitelimme 90% vaatekappaleista, kassi pullisteli, hermo pingottui. Viimein tyttö istui autossa matkalla paikkaan yksi, eli yökyläsynttäreille. Hehkutin ystävälleni yksinäisiä päiviä. Postasin someen miten hyvältä tuntuu kun koti on siivottu ja sidukka auki aurinkoisella terassilla.

Onneksi jäi sidukat yhteen. Kymmenen jälkeen olin valmis käpertymään puhtaisiin lakanoihin siihen yksinäiseen king size sänkyyn. Olin saunan raikas ja yökkärissä. Silloin puhelin soi. Vastasin ystävälleni iloisesti. Tyttäreni oli hänen tyttärensä syntymäpäivillä, mutta hetkeäkään ei huono äiti ajatellut puhelun koskevan lastaan. Niin siinä kuitenkin kävi. Tyttö oli loukannut kätensä, kaikkien kirurgien kauhuvälineellä trampoliinilla. Teimme treffit yhteispäivystykseen. Lämpimässä kesäillassa taksit ajelivat kaupunkiin päin. Ensimmäiset ambulanssit kuljettivat päivystyksen ovista kesäillan vietossa rähjääntyneitä. Minä istuin odottamassa tytön kanssa, joka haisi savulta, naama oli musta ja kyynelten juovittama, tukka takussa ja käsi kipeä. Sairaanhoitajan vastaanotolla tyttö sai rannekkeen kaikkiin laitteisiin ja passituksen odottamaan lisää. Paperin ohuen seinän läpi kuulimme miten ambulanssikuskit kehottivat varsin suorasukaisesti jotain Petteri parkaa yhteistyöhön. Petterin ilta oli loppunut vähän aikaisin, joskin kunnosta päätellen oli päivällä silti ollut jo mittaa.

Lapsi oli kipeä, pelästynyt ja väsynyt. Onneksi lasten puolen odotusaula oli hiljainen. Tunnin päästä saimme ensimmäiset seuralaiset. Kello oli yksi yöllä. Tyttö torkkui, samoin minä. Paikalle pyyhältänyt isä oli kuitenkin juttutuulella. Yritin pitää silmiä kiinni. Katsella kattoon, rämplätä kännykkää, mitä tahansa välttääkseni juttelun tuikituntemattoman kanssa keskellä yötä. Mikään ei auttanut. Mies tenttasi kesälomat ja lapsen vammat. Jostain varsin käsittämättömästä syystä olin kaikkien odotushuoneeseen ilmestyvien keskustelu- uhri. Vaikka miten yritin kiemurrella päädyin lopulta googlettamaan netistä tangle teezerin kuvaa, diagnosoimaan yhden puheen viivästymän ja pari vatsaoiretta. Koska otsassani vaikuttaa lukevan maininta sosiaalityöntekijästä ja terveydenhoitajasta voin ilmeiseti surutta jatkossakin heittää pois kaikki haaveet perus torkkumisesta odotusaulan tuolissa.

Jonotettuamme kolme tuntia puuskahdin tytölle, että toivon hänen ajoittavan seuraavan loukkaantumisensa aikaan, jolloin Mehiläinen on auki.

Viimein röntgeniin. Muutaman vatsahuuhdeltavan ja tapelleen ohi. Selittelin nolona lapsen metsänpeikkomaista olemusta lääkärille. Käsi kuvattiin ja odotus jatkui. Kello kolme yöllä pääsimme kipsattavaksi. Olimme ihan loppu. Kipsaaja, iso, karski mies, alkoi kysellä lääkärin mielipidettä tytön kipsattavan käden pesusta. Molemmat mittailivat murjaani lastani päästä varpaisiin ja lopulta totesivat, että antaa mennä siihen päälle vaan. Päätin käyttää tilanteen hyväkseni ja pidin pakollisen odottamassa olleen saarnan.

– Nyt me sovimme, että trampalle ei kipsin kanssa mennä. Ei edes vahingossa.

Kipsaaja ulvoi naurusta. ” Miten kukaan voi mennä vahingossa trampalle?”

– Ei mitenkään tavatonta kuule, meidän perheessä. Tyttö voi tehdä vahingossa myös pari yhden käden kärrynpyörää ja perhosta ja unohtaa koko kipsin. Jatkoin tuohtuneena.

Kipsaaja ei ilmeisesti ollut ikinä kuullut huvittavampaa juttua. Tyttö oli nöyrä ja köyhä ja lupasi pyhästi pysyä vain jalkaliikkeissä kipsin ajan. Kipsaaja jäi ulvomaan naurusta jälkeemme. kello kolme kolmekymmentäkuusi talutin tytön silmät kiinni ( tytön silmät ei mun) ulos päivystyksestä. Silmät olivat kiinni, koska hän ei halunnut nähdä sitä kuuden ambulanssipedin jonoa, joka kiltisti jonotti hoidontarpeen arvioon. perässään jonkun pari humalaista saattajaa.

Seuraavana aamuna tyttö otti puhelimessa vastaan vielä vuorisaarnan isältään. Nieli peruuntuneen leirin pettymyksen, ilmoitti että nyt saa ainakin lukupassin täyteen, keräsi kipsiin pari nimmaria ja päätti hyväksyä tilanteen.

Minäkin hyväksyin tilanteen. Avustin pesuissa, pukemisessa ja syömisessä. Tein jauhelihapihvejä ja truuttasin Pronaxenia kitaan. Onneksi ei käynyt pahemmin. Onneksi se oli vain käsi. Onneksi meillä on terveydenhoito ja onneksi lapseni on juuri tuollainen koheltaja kuin on. Ihana juuri sellaisena.