Ystävyys, yhteys ja yhteispäivystys

IMG_2628.JPG

Minulla piti olla tiedossa yksinäinen viikonloppu ja muutama arkipäiväkin, mutta ilmeisesti kohtalo oli sitä mieltä, että viikko Kreikassa/ vuosi on riittävä määrä omaa- aikaa yhdelle äiti- ihmiselle.

Lauantai aamuna, työviikon päälle, pakkasin taaperon mökkikamat. Mies ja taapero suuntasivat mökille Järvi- Suomeen.Jäimme kahden esikoisen kanssa. Hänen oli määrä lähteä ystävän telttailusynttäreille ja siitä neljän päivän sirkusleirille. Jatkoin hyvin alkanutta pakkausta. Ensin yökyläkassi. Sitten kassi sirkusleirille. Pakkauslista oli pitkä, riitelimme 90% vaatekappaleista, kassi pullisteli, hermo pingottui. Viimein tyttö istui autossa matkalla paikkaan yksi, eli yökyläsynttäreille. Hehkutin ystävälleni yksinäisiä päiviä. Postasin someen miten hyvältä tuntuu kun koti on siivottu ja sidukka auki aurinkoisella terassilla.

Onneksi jäi sidukat yhteen. Kymmenen jälkeen olin valmis käpertymään puhtaisiin lakanoihin siihen yksinäiseen king size sänkyyn. Olin saunan raikas ja yökkärissä. Silloin puhelin soi. Vastasin ystävälleni iloisesti. Tyttäreni oli hänen tyttärensä syntymäpäivillä, mutta hetkeäkään ei huono äiti ajatellut puhelun koskevan lastaan. Niin siinä kuitenkin kävi. Tyttö oli loukannut kätensä, kaikkien kirurgien kauhuvälineellä trampoliinilla. Teimme treffit yhteispäivystykseen. Lämpimässä kesäillassa taksit ajelivat kaupunkiin päin. Ensimmäiset ambulanssit kuljettivat päivystyksen ovista kesäillan vietossa rähjääntyneitä. Minä istuin odottamassa tytön kanssa, joka haisi savulta, naama oli musta ja kyynelten juovittama, tukka takussa ja käsi kipeä. Sairaanhoitajan vastaanotolla tyttö sai rannekkeen kaikkiin laitteisiin ja passituksen odottamaan lisää. Paperin ohuen seinän läpi kuulimme miten ambulanssikuskit kehottivat varsin suorasukaisesti jotain Petteri parkaa yhteistyöhön. Petterin ilta oli loppunut vähän aikaisin, joskin kunnosta päätellen oli päivällä silti ollut jo mittaa.

Lapsi oli kipeä, pelästynyt ja väsynyt. Onneksi lasten puolen odotusaula oli hiljainen. Tunnin päästä saimme ensimmäiset seuralaiset. Kello oli yksi yöllä. Tyttö torkkui, samoin minä. Paikalle pyyhältänyt isä oli kuitenkin juttutuulella. Yritin pitää silmiä kiinni. Katsella kattoon, rämplätä kännykkää, mitä tahansa välttääkseni juttelun tuikituntemattoman kanssa keskellä yötä. Mikään ei auttanut. Mies tenttasi kesälomat ja lapsen vammat. Jostain varsin käsittämättömästä syystä olin kaikkien odotushuoneeseen ilmestyvien keskustelu- uhri. Vaikka miten yritin kiemurrella päädyin lopulta googlettamaan netistä tangle teezerin kuvaa, diagnosoimaan yhden puheen viivästymän ja pari vatsaoiretta. Koska otsassani vaikuttaa lukevan maininta sosiaalityöntekijästä ja terveydenhoitajasta voin ilmeiseti surutta jatkossakin heittää pois kaikki haaveet perus torkkumisesta odotusaulan tuolissa.

Jonotettuamme kolme tuntia puuskahdin tytölle, että toivon hänen ajoittavan seuraavan loukkaantumisensa aikaan, jolloin Mehiläinen on auki.

Viimein röntgeniin. Muutaman vatsahuuhdeltavan ja tapelleen ohi. Selittelin nolona lapsen metsänpeikkomaista olemusta lääkärille. Käsi kuvattiin ja odotus jatkui. Kello kolme yöllä pääsimme kipsattavaksi. Olimme ihan loppu. Kipsaaja, iso, karski mies, alkoi kysellä lääkärin mielipidettä tytön kipsattavan käden pesusta. Molemmat mittailivat murjaani lastani päästä varpaisiin ja lopulta totesivat, että antaa mennä siihen päälle vaan. Päätin käyttää tilanteen hyväkseni ja pidin pakollisen odottamassa olleen saarnan.

– Nyt me sovimme, että trampalle ei kipsin kanssa mennä. Ei edes vahingossa.

Kipsaaja ulvoi naurusta. ” Miten kukaan voi mennä vahingossa trampalle?”

– Ei mitenkään tavatonta kuule, meidän perheessä. Tyttö voi tehdä vahingossa myös pari yhden käden kärrynpyörää ja perhosta ja unohtaa koko kipsin. Jatkoin tuohtuneena.

Kipsaaja ei ilmeisesti ollut ikinä kuullut huvittavampaa juttua. Tyttö oli nöyrä ja köyhä ja lupasi pyhästi pysyä vain jalkaliikkeissä kipsin ajan. Kipsaaja jäi ulvomaan naurusta jälkeemme. kello kolme kolmekymmentäkuusi talutin tytön silmät kiinni ( tytön silmät ei mun) ulos päivystyksestä. Silmät olivat kiinni, koska hän ei halunnut nähdä sitä kuuden ambulanssipedin jonoa, joka kiltisti jonotti hoidontarpeen arvioon. perässään jonkun pari humalaista saattajaa.

Seuraavana aamuna tyttö otti puhelimessa vastaan vielä vuorisaarnan isältään. Nieli peruuntuneen leirin pettymyksen, ilmoitti että nyt saa ainakin lukupassin täyteen, keräsi kipsiin pari nimmaria ja päätti hyväksyä tilanteen.

Minäkin hyväksyin tilanteen. Avustin pesuissa, pukemisessa ja syömisessä. Tein jauhelihapihvejä ja truuttasin Pronaxenia kitaan. Onneksi ei käynyt pahemmin. Onneksi se oli vain käsi. Onneksi meillä on terveydenhoito ja onneksi lapseni on juuri tuollainen koheltaja kuin on. Ihana juuri sellaisena.

Hyvinvointi Terveys Vanhemmuus

Se äiti siellä buffetpöydässä…

10609416_10152622448613630_7296513520689628884_n.jpg

13339550_10154226327863630_6702285694927784742_n.jpg

10463046_10152622448528630_6024626140634079882_n.jpg

11760290_10153493584248630_5044818680575077900_n.jpg

13325508_10154226325078630_852657797017613583_n.jpg

Tänään saimme lukea paheksuvan kirjoituksen äidin käytöksestä buffetpöydän äärellä. Luin jutun. Puna kohosi poskilleni. Se äiti olisin voinut olla minä. Joskus jaksan. Joskus en. On aamupaloja, laivalla tai hotellissa, kun lapsi on saanut syödä vain sokerinpaloja. On ollut monia ruokajuhlia, jolloin lapset ovat juosseet hiki päässä, syömättä juurikaan, meidän akuisten jutellessa ja syödessä. On myös tilanteita, jolloin lapsia on vaadittu istumaan paikoillaan, heidän kanssaan on seurusteltu. On tilanteita, jolloin olen kännykällä ruokapöydässä ja tilanteita, jolloin kuuntelemme yhdessä musiikkia tai vain juttelemme syödessämme.

Meillä lapset kukevat mukana lähes kaikkialla. Istumme iltaa ystävien kanssa. Syömme, lapsillakin on ystäviä. En koe, että meidän aikuisten pitäisi silloin keskittyä heihin. Mehän olemme kaikki omien ystäviemme seurassa. Toki jos lapsella on asiaa kuuntelee sen joku aikuinen. Ei aina oma, jos hän on vaikka syventynyt keskusteluun tai selfien ottoon, mutta joku seurueen tuttu, turvallinen aikuinen. Sitten jatkuu aikuisten aika ja lasten leikit. Meidän ruokajuhlissa saa juosta. Pöydässä ei ole pakko istua. Lapset mukaan ravintolapäivä on mielestäni yksi iso ruokajuhla. Kaikki tietävät, että kaikilla ravintolassa on lapsia.

Mitä tulee sitten ruuan valikointiin. Erittäin kuivalla, joskin loistavalla huumorintajulla varustettuna, saattaisin todellakin heittää niskoittelevalle lapselleni seisovanpöydän äärellä ” Saako äiti ottaa keittoa?” kommentin. Minusta se oli loistava! Päätyy ehdottomasti omaan repertuaariini.

Välillä kysyn lapsiltani mitä he haluavat syödä. Ulkona syöminen on lähes aina tällainen tilanne. En halua kasata lautaselle mitään, mistä tiedän ettei muksu kuitenkaan sitä syö. Monet seisovat on menty meillä kurkulla ja ranskalaisilla. Erään etelänmatkan taapero söi notkuvien pitopöytien äärellä ranskalaisia aamupalaksi- lounaaksi ja päivälliseksi.

Kotona harjoitellaan maistelua, pidetään kiinni periaatteista, aikuiset pääsääntöisesti päättävät mitä syödään ja ruoka syödään ennen jälkkäriä, mutta aina en jaksa sitäkään. Eilen tarjosin taaperolle ruokaa, jota hän oli pyytänyt. Hän halusikin sämpylän ja sai sen. Hän ei halunnutkaan sämpylää, eikä ruokaa. Hän halusi suklaapirtelön. En jaksanut. Taapero oli sairastanut kuukauden. Joutunut epämiellyttäviin tutkimuksiin ja leikkaukseen. Hänet oli pakotettu ottamaan lääkkeitä. Hän oli väsynyt ja minä olin väsynyt. Hän sai sen pirtelön. Hän ei tykännyt siitä. Hän halusi jäätelön. Hän sai jäätelön.

Lupasin jaksaa taas huomenna, ylihuomenna tai pääsääntöisesti. Onko se niin vakavaa?!

Me pidetään meidän ruokajuhlat. Mukulat saa juosta ja närppiä pöydästä. Aikuiset saa jutella, juoda kuohuvaa ja syödä rauhassa. Ottaa selfieitä ja ruokakuvia. Kaikilla on kivaa. Ketään ei arvostella tai kiusata. Kaikkien maha tulee täyteen. Ainakin sitä jätskiä.

Puheenaiheet Vanhemmuus Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta