Perityt kainaloläskit ja miten kasvattaa ulkonäköönsä tyytyväinen tytär?

” Äiti minä ja Lumi ollaan peritty sun kainaloläskit” Anteeksi mitkä?! ” No kainaloläskit, nää mitkä tulee tähän topin ja kainalon väliin. Lumillekin tulee ne” Asiaa toimittaa äärimmäisen hoikka 10- vuotiaani ja puristelee olemattomia lihoja kainalon ja topin välistä. ” Mä katoin sua äiti yksi ilta kun olit topilla, sulta ne kainaloläskit on peritty. Onko mummillakin ne?” Öö on kai…En ole ikinä edes ajatellut. En ole kovin ulkonäkökeskeinen, toisin kuin lapseni. Toki hän on tulossa siihen ikäänkin, mutta hän on aina ollut ulkonäöstään paljon kiinnostuneempi kuin minä. Tyttö on objektiivisestikin katsottuna valtavan kaunis, mutta lähes päivittäin meillä taivastellaan paksua reittä, huonosti olevaa tukkaa, leventävää paitaa tai iholle ilmestyneitä pisamia.

Kehun lastani kauniiksi joka päivä, mutta vertailu kavereihin ja oman peilikuvan arvostelu on ilmeisesti täysin pienen naisen geeneissä, sillä minulta opittua se ei ole. ” Minkäs perimälleen mahtaa” vastaan kainaloläski keskusteluun, halaan lasta ja kerron taas miten sievä hän on kainaloläskeineen kaikkineen.

Pikkusisko ihailee itseään peilistä. Kainaloläskit eivät paljon vielä mieltä paina, eikä pullea masu. Typykkä on äärimmäisen tyytyväinen itseensä.