Se äiti siellä buffetpöydässä…

Tänään saimme lukea paheksuvan kirjoituksen äidin käytöksestä buffetpöydän äärellä. Luin jutun. Puna kohosi poskilleni. Se äiti olisin voinut olla minä. Joskus jaksan. Joskus en. On aamupaloja, laivalla tai hotellissa, kun lapsi on saanut syödä vain sokerinpaloja. On ollut monia ruokajuhlia, jolloin lapset ovat juosseet hiki päässä, syömättä juurikaan, meidän akuisten jutellessa ja syödessä. On myös tilanteita, jolloin lapsia on vaadittu istumaan paikoillaan, heidän kanssaan on seurusteltu. On tilanteita, jolloin olen kännykällä ruokapöydässä ja tilanteita, jolloin kuuntelemme yhdessä musiikkia tai vain juttelemme syödessämme.

Meillä lapset kukevat mukana lähes kaikkialla. Istumme iltaa ystävien kanssa. Syömme, lapsillakin on ystäviä. En koe, että meidän aikuisten pitäisi silloin keskittyä heihin. Mehän olemme kaikki omien ystäviemme seurassa. Toki jos lapsella on asiaa kuuntelee sen joku aikuinen. Ei aina oma, jos hän on vaikka syventynyt keskusteluun tai selfien ottoon, mutta joku seurueen tuttu, turvallinen aikuinen. Sitten jatkuu aikuisten aika ja lasten leikit. Meidän ruokajuhlissa saa juosta. Pöydässä ei ole pakko istua. Lapset mukaan ravintolapäivä on mielestäni yksi iso ruokajuhla. Kaikki tietävät, että kaikilla ravintolassa on lapsia.

Mitä tulee sitten ruuan valikointiin. Erittäin kuivalla, joskin loistavalla huumorintajulla varustettuna, saattaisin todellakin heittää niskoittelevalle lapselleni seisovanpöydän äärellä ” Saako äiti ottaa keittoa?” kommentin. Minusta se oli loistava! Päätyy ehdottomasti omaan repertuaariini.

Välillä kysyn lapsiltani mitä he haluavat syödä. Ulkona syöminen on lähes aina tällainen tilanne. En halua kasata lautaselle mitään, mistä tiedän ettei muksu kuitenkaan sitä syö. Monet seisovat on menty meillä kurkulla ja ranskalaisilla. Erään etelänmatkan taapero söi notkuvien pitopöytien äärellä ranskalaisia aamupalaksi- lounaaksi ja päivälliseksi.

Kotona harjoitellaan maistelua, pidetään kiinni periaatteista, aikuiset pääsääntöisesti päättävät mitä syödään ja ruoka syödään ennen jälkkäriä, mutta aina en jaksa sitäkään. Eilen tarjosin taaperolle ruokaa, jota hän oli pyytänyt. Hän halusikin sämpylän ja sai sen. Hän ei halunnutkaan sämpylää, eikä ruokaa. Hän halusi suklaapirtelön. En jaksanut. Taapero oli sairastanut kuukauden. Joutunut epämiellyttäviin tutkimuksiin ja leikkaukseen. Hänet oli pakotettu ottamaan lääkkeitä. Hän oli väsynyt ja minä olin väsynyt. Hän sai sen pirtelön. Hän ei tykännyt siitä. Hän halusi jäätelön. Hän sai jäätelön.

Lupasin jaksaa taas huomenna, ylihuomenna tai pääsääntöisesti. Onko se niin vakavaa?!

Me pidetään meidän ruokajuhlat. Mukulat saa juosta ja närppiä pöydästä. Aikuiset saa jutella, juoda kuohuvaa ja syödä rauhassa. Ottaa selfieitä ja ruokakuvia. Kaikilla on kivaa. Ketään ei arvostella tai kiusata. Kaikkien maha tulee täyteen. Ainakin sitä jätskiä.