Soffa sinfonia

Eräänä päivänä sain päähäni, että tarvitsemme sohvan. Meillä oli ennestään kolmen istuttava Ektorp ja nyt päätin, kevätsisustusvillissä kaiketi, että tarvitsemme toisen kahdenistuttavan. Tuumasta toimeen ja selaamaan Toria. Mieleinen löytyi nopeasti, hinta oli hyvä ja myyjä lupasi tuoda sen meille. Olohuoneessa alkoi välittömästi mööbelivalssi. Nojatuolit saivat lähteä, toinen tytön huoneeseen ja toinen olohuoneen toiselle puolelle. Asetuimme odottelemman sohvaa, jota ei ikinä tullut. Myyjä oli kadonnut Torista ja ehkä maailmankartaltakin. Paiskoin sohvatyynyjä ja manasin koko Torin alimpaan huijareiden hiivattiin. Onneksi en ollut sentään maksanut sohvasta mitään.

Reilun viikon päästä löytyi uusi uhri. Hinta oli tingittävissä, mutta kuljetus piti järjestää itse. Maanittelin kiukkumuijan kummisedän sohvakuskiksi. Myyjälle viestittelin hakuaikaa ja sanoin, että mun pitää kysyä mun miehiltä koska niille nouto sopii. Mahtoi myyjä vähän hämmästellä. Saimme sopimaan noudon myyjän ja kummisedän kanssa, oman miehen vähän unohdin ja hänellä olikin jo buukattuna muuta kyseiseen ajankohtaan. Sohvan noutopäivä tuli. Lähdimme yhdessä oman miehen kanssa keskustaan sitä hakemaan ja mies omaan menoonsa. Kohteessa tajusimme, että menomme olivatkin samassa talossa, ihan hyvä sattuma tämänkin kokoisessa cityssä. Kummisetä kurvasi myös pakulla paikalle.

– Onko hän sun mies? Kysyi jo kanssani pihalla odottava myyjä.

– Ei, hän on ystäväni mies, vastasin. Hetken mietin pitäisikö selitellä viestien miehiltä kysymistä, mutta en jaksanut. Tyydyin vain toteamaan, että oma mies meni samaan taloon järjestelemään saunailtaa. Hiukan oli myyjä- tytön ilme erikoinen. Ehkä mietti, että nämä keski- ikäiset ovatkin villimpää porukkaa kuin hän oli kuvitellutkaan.

Siinä se sohva nyt on ja minä tykkään. Oudon leima roikkuu ylläni, mutta vähät siitä.