Stick with me

Tänään kävin läpi meidän taaperon vauvavaatteita, jos löytäisin jotain mitä pikkuveli voisi käyttää. Tai siis, kävin läpi niitä harvoja jotka olen säästänyt, useimmat olen leikannut paloiksi ja paloista ompelin Väinölle tilkkutäkin päiväpeitoksi. Tiesin kuitenkin että joitain vaateita en ole raaskinut käyttää ompeluun ja että olen säästänyt ne muistoina äitiyspakkauslaatikossa. Tämä vaatteiden läpikäynti projekti on ollut mielessäni jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut itsestäni irti toteuttaa sitä. Eikä kyse ole ollut laiskuudesta. Kyse on siitä, että joka kerta kun käyn läpi tuota muistolaatikkoa ja pääsen siihen keskosvaatepinoon, muistot valtaavat niin pään kuin kropan. Keho muistaa harvinaisen hyvin kaiken sen tuskan ja kivun, jonka raskausmyrkytys ja kiireellinen sektion aiheuttivat.

 

Se on hassua, että se kaikista paras tapahtuma elämässäni (äidiksi tuleminen) on myös se raskain aika elämässäni; vaikea raskausmyrkytys joka oli viedä meidän molempien hengen, siitä ja kiireellisestä sektiosta toipuminen. Ja sen toipumisen keskellä, tutustuttiin vanhemmuuteen, keskosuuteen, keskoslapsen hoitoon ja niin, ihan uuteen elämäntilanteeseen johon meidät oltiin heitetty. Niin, se oli todellakin tunteiden vuoristorataa. Kumma kyllä, kaiken tuon tapahtuneenkin kanssa oppii elämään ja tunteita käsittelemään. En kuitenkaan koskaan tule täysin hyväksymään sitä, että en ollut täysin läsnä ensimmäisen lapseni syntymässä. Muistan pieniä hetkiä, sieltä täältä ja muistan että ensimmäistä kertaa elämässäni, kuolema ei ollut mikään kaukainen asia joka tapahtuu sitten vanhana. Se oli hyvin konkreettinen asia, tässä ja nyt, siinä leikkaussalissa maatessa ja lääkäritkin ovat jälkeenpäin kertoneet olleensa itsekin hetken huolissaan siitä, miten minun kävisi. Meni kauan kaiken tapahtuneen ja tunteiden työstämisessä, mutta siitäkin selvittiin.

 

No, jospa palataan tuohon vaateprojektiin. Käteeni osui ne vaatteet joissa toimme Väinön kotiin. Tummansiniset housut sekä valkoinen body jossa oli siilin kuva ja teksti Stick with me. Muistan vieläkin kun ostin tuon kyseisen bodyn. Silloin minulla ei ollut hajuakaan siitä mitä meitä odottaisi. Raskausmyrkytys oli vain sana jonka olin kuullut mutta en tiennyt mitä se sisälsi. En ollut millään tavalla tietoinen siitä, millainen tuo tauti voi pahimmillaan olla saatika, että minulla oli se. Tuo body oli vain mielestäni suloinen ja stick with me + siili, oli vain mielestäni hauska vitsi.

 

Muistan kuitenkin myös sen hetken, kun puin Väinölle tuon bodyn sairaalassa. Se oli aaaivan liian iso Väinölle, vaikka se oli kokoa 50, eli vastasyntyneelle tarkoitettu. Olimme lähdössä kotiin, parin viikon sairaalassa olon jälkeen. Kerran, sinä aikana kun olimme vastasyntyneiden teholla, Väinö lakkasi hengittämästä hetkeksi. En tule ikinä unohtamaan sitä hetkeä kun oma lapseni lakkasi hengittämästä vieressäni. En ikinä tule unohtamaan koneiden piipitystä, kun ne hälyttivät tai sitä, kun hoitajat juoksivat huoneeseemme. En myöskään tule unohtamaan sitä hetkeä kun lapsemme jatkoi hengittämistä, ennen kuin kukaan ehti mitään tehdä. En unohda kuinka järkyttynyt mutta samalla helpottunut olin siinä hetkessä, kun koneeseen ilmestyi jälleen saturaatiolukema. Vielä kotonakin meillä oli saturaatiomittari käytössä ensimmäisten viikkojen ajan ja kävimme nenämahaletkun vaihdossa kerran viikossa sairaalassa. Lopulta lääkärit antoivat luvan luopua molemmista ja saimme aloittaa normaalin vauva-arjen. Mutta muistan sen kun puin tuon kyseisen bodyn Väinölle. Katsoin siilin kuvaa, luin tekstin sen alla ja mietin itsekseni I hope you stick with us.

 

Vaatteiden läpikäyminen todella palautti mieleen muutaman vuoden takaiset tapahtumat ja sai minut tunteelliseksi. Tunsin kuitenkin myös suunnatonta onnea. Ensinnäkin siitä, että kaikki tuo on nyt takanapäin. Toiseksi siitä, että olen oppinut elämään miettimättä kaikkea tuota päivittäin tai edes viikottain. Kolmanneksi ja kaikkein eniten olin kiitollinen siitä, että vieressäni istui leikkimässä vahva, terve ja iloinen taapero, joka kerran oli tuo pieni, hento keskonen joka yritti saada selville miten tämä hengitysjuttu toimii. Olin niin äärettömän kiitollinen siitä, että hän oppi sen. Ja kun hän lounaan jälkeen nukahti viereeni, puristaen kädestäni, sydämeni oli pakahtua onnesta.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *