Väärässä paikassa, väärään aikaan. Vaiko sittenkään?

Tiedättekö sanonnan olla väärässä paikassa, väärään aikaan? Joskus, kun elämä tuo eteen vastoinkäymisiä, sitä usein tuntee että on väärässä paikassa. Eihän minun kuulunut tässä olla. Miksi minä?

Viime aikoina olen törmännyt useampaan ihmiseen joka on puhunut 3 vuoden suunnitelmasta. Sellaisesta, jossa itse määrittelet millainen elämäsi on kolmen vuoden päästä. Milloin teet mitäkin, missä ajassa pitää saavuttaa tietyt asetetut tavoitteet ja milloin pidät taukoa mistäkin. Itse koen että voit toki suunnitella ja toivoa, että suunnitelmasi toteutuu mutta kukaan meistä ei osaa ohjata elämää. Uskon siihen, että se mitä elämässä kohtaamme, oli se sitten hyvää tai huonoa, on tarkoitus tapahtua. Meidän on tarkoitus olla juuri siinä missä olemme ja kokea juuri sitä mitä koemme.

On helppoa ottaa avosylin vastaan kaikki se hyvä mitä elämältä saamme. Mutta on vaikeaa hyväksyä ja syleillä elämän vastoinkäymisiä. Usein kuitenkin jälkeenpäin huomaamme, että kaikki se huono toi mukanaan myös jotain hyvää. Itse olin katkera kun Väinö syntyi keskosena. Pohdin vielä kauan hänen syntymänsä jälkeen, miksi juuri meidät asetettiin siihen tilanteeseen. Pohdin uudestaan kaikkea, kun raskausmyrkytys uusiutui Veetin raskaudessa. Miksi juuri minun raskauteni ovat niin vaikeita, kun muilla tuntuu kaikki menevän niin helposti? Miksi juuri me? Miksi juuri minä?

Pari vuotta sitten, kun Väinö syntyi, koin että olin väärässä paikassa, väärään aikaan. Minun piti olla kotona valmistelemassa lastenhuonetta ja nauttia ansaitsemastani äitiyslomasta. Silittää vatsaani ja tuntea lapsen potkut sisälläni. Minun ei pitänyt maata sairaalassa ja seurata lapseni hengitystä. Hengittäähän hän varmasti! Minun ei pitänyt joutua pelkäämään vastasyntyneen lapseni menettämistä. Mutta elämä vei meidät sinne sairaalaan. Lastenhuone oli keskeneräinen. Äitiysloma ei ollut ehtinyt alkaa. Eihän tämän näin pitänyt mennä.

 

Kun odotin Veetiä, synnytykseni oli käynnistyä raskausviikolla 27. Pelästyin niin, että kotiin palatessa laitoin hänen huoneen ovensa kiinni. Pelkäsin, ettemme saisi tuoda häntä kotiin. Johan meillä oli ollut onnea yhden lapsen kohdalla, yhden keskosen kohdalla, miksi meille suotaisiin sama onni uudestaan? Raskausviikolla 34 puhuttiin ensimmäisen kerran mahdollisesta aikastetusta sektiosta. Jälleen makasin sairaalassa, kun muut valmistelivat suunnittelemaani lastenhuonetta. Pääsimme kuitenkin viikoille 38+5, kunnes synnytys käynnistyi sponttaanisti ja 25 tunnin uurastuksen jälkeen, syntyi terve mutta pienikokoinen poika.

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että kaikki nuo vastoinkäymiset ovat vahvistaneet minua ihmisenä, meitä vanhempina ja meidän parisuhdetta. Vaikka silloin tuntuikin, että olimme joutuneet väärän paikkaan, väärään aikaan, tiedän nyt että olimme juuri siinä missä meidän kuuluikin olla. Meidän kuului kokea kaikki tuo, jotta olisimme vahvoina tässä ja nyt. Olen myös oppinut, että kaikki kokemani voi olla avuksi minulle. Ei pelkästään blogin kirjoittamisessa, jota kautta olen päässy keskustelemaan muiden samantapaista kokeneiden kanssa vaan myös koska olen päässyt luennoimaan keskosvanhemmuudesta kätilöopiskelijoille. Vastoinkäymiset ja äitiys itsessään, on antanut paljon uutta näkökulmaa työhöni päiväkodissa. Mutta ennenkaikkea, se on opettanut minua nauttimaan elämästä täysin sydämin. Varsinkin silloin, kun meillä on myötätuulta.

En halua tehdä kolmen vuoden suunnitelmaa. Toivon tietenkin elämältä tiettyjä asioita mutta en uskalla yrittää määrätä elämäni suuntaa liikaa. Voin unelmoida ja yrittää viedä elämääni kohti unelmien toteutumista. Voin toivoa, että pääsen toteuttamaan niitä. Mutta haluan myös nähdä mitä elämällä on minulle annettavana. Toivon että se on hyvää mutta tiedän että varmasti on ylämäkiäkin edessä. En tiedä miten niistä selviän, mutta tiedät että niistä voi selvitä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *