Muutos.

Aina välillä mietin, että onko se äitiys nyt niin paljon muuttanut mua tai edes mun elämää. On samat ihmiset ja samat kiinnostukset. 

Sitten olin yksin kotona muutaman tunnin ja huomasin, kuinka olemisen tapa on niin toinen. Tuntuu oudolta, kun kukaan ei häiritse tai keskeytä. Olen touhukkaampi kuin ennen. En ehkä tuottavampi, mutta tekevämpi. Molempien käsien vapaus tuntuu kummalta. Keskittymiskykyni on ehkä vähän parempi. 

Toinen muutos, josta olen aiemminkin puhunut, tuli selkeästi esiin museossa. Kiasman Face to Face -näyttelyssä oli esillä Jan Kailan sympaattinen teos, jossa hän on kuvannut vastasyntyneitä. Kun katselin sitä, tuntui kuin olisin kuplinut hyvää oloa. Hellyys tuntui melkein lämpönä ja hymy nousi huulille. Äitinä olo on herkistänyt mut lapsille.

(Katselin Pirkon naamaa kotona ja samat tunteet nousivat pintaan. Mietin, että olen varma, että rakastaisin tuota olentoa vaikka en olisikaan synnyttänyt sitä itse.)

Erikoista näissä muutoksissa on, että mulle muuttui kaikki, muille ei mikään. Minä olen se, jonka solut heilutellaan uuteen järjestykseen ja sen järjestyksen kanssa pitää toimia siinä samassa vanhassa maailmassa, jossa ihmiset ovat julmia toisiaan kohtaan ja onnettomuuksia sattuu. Minun lapseni ei ole maailman tärkein asia kuin muutamalle ihmiselle maailmassa. Minä olen nyt erilainen, mutta äitiys ei ole mikään päätepiste, vaan alku. Ennen ei ollut huono ja nyt hyvä. On vain erilaista. Olen kiitollinen, että olen saanut kokea molemmat.