Nukuttaa.

Oi, vanhempien klassikkoaihe! Aloitetaan faktasta: Pirkko on muuttunut kohtalaisesta nukkujasta aika huonoksi. Heräilyjä tulee niin monta etten edes laske. Ja joka kerta pitää saada maitoa.

Sitten kummallisempaan osioon: tämä ei ehkä muuten niin häiritsisi, mutta se saa mulle epäonnistuneen olon. Muutaman kerran väsymys on ollut sellaista, että ymmärrän, miksi unen estämistä käytetään kidutuksessa. Noin normipäivänä sitä kumminkin jaksaa, jos ei tarvi kertoa pitkää tarinaa tai tehdä laskutoimituksia. Mutta ikävästi mulla on tästä tosiaan sellainen fiilis, että pitäisihän ton jo nukkua kunnon yöunia. Ja mun pitäisi haluta sitä, kouluttaa siitä oikea ihminen.

Sitä paitsi, syy oikeasti saattaa olla minun! Ehkä mä en pidä Pirkkoa tarpeeksi sekä sylissä että lattialla. Mistä mä tiedän? Vauvan pitäisi ilmeisesti myös saada seurata arkiaskareita tarpeeksi, jotta se nukkuisi hyvin. Onko seitsemänkuisen päässä joku skeema siitä paljonko sen pitää nähdä tiskikoneen täyttöä ja purkua? Telkkaria ei ole, joten se ei voi olla syyllinen, mutta kellontarkat iltarutiinit meiltä kyllä puuttuu.

Unikoulu tuntuu aina päivisin hyvältä idealta, mutta sitten se on kumminkin käytänössä vaikeaa. Kiroan itseäni ja pehmeyttäni. Ohjeissa aina sanotaan, että olisi hyvä, että isä hoitaisikin tämän unikouluilun, äiti ei yleensä pysty. No Pirkon isä lupasikin hoitaa, jos tilanne ei parane jouluun mennessä. Onneksi tollaiset ohjeet on myös omiaan sisuunnuttamaan mua.