Oma.*
Törmäsin ihan muita Lily-juttuja lukiessani tähän tekstiin, jota en itse asiassa ollut koskaan nähnyt! Ajattelin sen inspiroimana, harvalla postaustahdillani palata siihen asiaan, joka tekee minun äitiydestäni (ainakin omassa viiteryhmässäni) hieman erityistä: eli yksinhuoltajuuteen. Edelleen, melkein kymmenen kuukauden jälkeenkin mun on vaikea uskoa, että mä olen yksinhuoltaja.
Toi kuulostaa pahalta, mutta se ei ole sitä. En nimittäin surkuttele tai kauhistele asiaa, ihmettelen vaan. Ehkä en usko sitä, koska niin usein meitä yksinhuoltajia noin ylistetään. ”Miten hän sen tekee?” Eikä oma arki tunnu ollenkaan sankaritekoja vaativalta.
Nyt on itse asiassa mielenkiintoinen vaihe kirjoittaa tästä. Ylihuomisesta lähtien pääsen larppaamaan taas ydinperhe-elämää, koska lapsen isä tulee kuukaudeksi olemaan ja asumaan meidän kanssa, kun mä menen töihin. Fiilikset on kaksijakoiset: nyt pitäisi keskittyä lapseen, kun hän on muutosten kourissa, mutta äidin menojalkaa vipattaa, kun valo lisääntyy ja tyyppi on (toka) parhaassa hoivassa. Mä uskon kumminkin, että joku balanssi löytyy.
Vaikka tämä kuukausi on tosi hieno juttu ja uskon, että meillä menee kolmistaan taas aika kivasti, olen ihan tyytyväinen siihen, että pääosin olen vastuussa Pirkosta itse. Kuten joskus aiemminkin olen sanonut, olen parempi vanhempi itsekseni. Niin se vaan mun kohdalla on. En turhaudu lapselle usein, mutta heti kun paikalle on joku toinen aikuinen jolle draamata kun Pirkko kieltäytyy syömästä kalakeittoa, käytän sen mahdollisuuden. Kun paikalla on joku, jolle heijastella epävarmuuksia, minusta tulee epävarmempi.
Tämä on mulle mielenkiintoinen aika pohtia yksinhuoltajuutta myös siksi, että suunnilleen näillä main musta tuntuu että joissain asioissa erot kaksinhuoltajaäiteihin alkavat kunnolla näkyä: tässä iässä lapsi pärjäisi isän kanssa hyvin äidin skumppailun ajan ja tarhastahakuvuorot voisi jakaa. Silloin alussa Pirkko oli mussa sen verran kiinni, että ei siinä paljon huideltu omalla ajalla, vaikka isä olikin paikalla. On tietenkin vähän kipeätä miettiä sitä, miten muissa perheissä isä hoitaa edes osan asioista. On kipeää myöntää, että oma elämä on jotenkin epätäydellistä. Mutta niin se on kai kaikilla.
Entä sitten parisuhde? Tietenkin joskus olisi kiva vaikka rakastua. Vanhemmuuden arki sujuu kuitenkin kivasti kahdestaan Pirkon kanssa, sen jakamisesta en haaveile. (Jos lapsi on sairas otan tänne mielelläni jonkun! Onneksi on ne tukijoukot tukijoukot tukijoukot.) Toki me tullaan Pirkon kanssa tiiminä, enkä voisi kuvitellakaan haaskaavani aikaani keneenkään, jonka mielestä me molemmat ei olla maailman siisteimpiä tyyppejä, tai jolla olisi lasten kanssa hankalaa. Mulla on yksi lapsi, en haluu toista nurkkiin. Tähän asti olen myös ollut monesti tyytyväinen, että ei ole mitään parisuhdetta, mitä hoivata, lapsen isään tai keneenkään muuhun. Energialevelit on toki hetkittäin ollu alhaalla. Mutta toki uskon ja vähän toivonkin, että tässä tulee ajatteluun muutos.
On mulla haaveitakin, myös vanhemmuuteen liittyen! Vuoroviikkovanhemmuus lapsen isän kanssa on ehkä jotain mistä haaveilen. Sääli, ettei se ole maantieteellisesti mahdollista.
*on saksaksi isoäiti