2015.

Vietin vuodenvaihdetta lapseni isän kanssa, joka oli joulun aikaan käymässä Suomessa. Vaikka muuten oli tosi tosi kivaa, varsinainen uuden vuoden yö oli vähän blaah. Jossain mielenhäiriössä skippasin kaikki omien kavereideni bileet ja lähdin hänen tyypin messiin sen kavereiden illanistujaisiin lähiöön, jossa ohjelmassa oli hyvän ruuan ja perusviihtymisen jälkeen ihan vitusti viinaa. En vastusta, mutta aika nopeasti kaikista tuli shottien avulla itsestään sössöttäviä idiootteja ja mä lähin taksilla kotiin. Kaikki on kännissä itsestään sössöttäviä idiootteja, mutta omat kaverit on sellaisina helpompi kestää. (Itse asiassa olen ollut aika yllättynyt, kuinka helppo. Hämmentävän moni pystyy keskustelemaan fiksusti ainakin Kallion pilkkuun asti, propsit heille!)

Siispä ajoin taksilla yksin himaan jo ennen kahta. Taksissa sain megalomaanisen ahdistuskohtauksen, kun mietin, että normaalioloissa ajaisin tällä taksilla johonkin niistä bileistä mihin mut oli kutsuttu ja pitäisin hauskaa. Nyt siinä ei olisi mitään järkeä, koska kaikki olisivat aika kännissä ja raskaana oleva ihminen vain vaivaannuttava. Olin (olen) vakuuttunut, että mun elämä on ohi ja tää oli kaikki ihan vitun huono idea. Sitten pikkujutut alkoi tuntua kohtuuttoman raskailta. Itkin varmaan tunnin sitä, kun yksi lapsen isän kavereista oli viittasi johonkin viime vuoden Euroviisu-esiintyjään ”yh-äitien suosikkina” tms. ja vaivaantui sitten silminnähden, kun tajusi, että seurassa on tuleva yh-äiti.

Lapsen isä tuli mun luo vasta seuraavana aamuna ja omaan taattuun tyyliini vuodatin (eli itkin ja huusin) tästä kaikesta hänelle. Miesparka yritti vakuuttaa mua parhaansa mukaan, että kivoja asioita tulee tilalle, johon mä huusin, että ei sillä voi oikein olla mitään kompetenssia sanoa tollaista. Sitten se yritti muistuttaa mua kaikista ihmisistä, jotka haluaa mua jeesailla. Sanoin, että mun vastuulla se kumminkin kaikki on ja ei sitä oikeasti tiedä, miten paljon apua saa. Mikä on totta. Tyyppi vastasi, että hän ainakin auttaa, vaikka kukaan muu ei auttaisi ja että hän haluaa, että mä voin tehdä niitä asioita, joita haluan, vaikka en voisikaan tehdä niitä yhtä paljon. Siihen mulla ei ollut enää vasta-argumentteja. Yhdessä asuvien vanhempien kuvioon verrattuna tuota voi tietenkin pitää pienenä asiana, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Meidän tilanteessa toi on kuitenkin aika hyvin. Paska homma, että asutaan eri maissa, mutta on tuo silti parempi kuin ei mitään.

Vaikka aina kirjoitan näistä ongelmista, menee asiat kuitenkin hämmentävän kivasti. Olisihan tässä ihan kohtuuttomasti kaikkea järkkäiltävää, mutta en ole kohtuuttoman ahdistunut. Vauva ainakin potkii paljon, että kai sillä menee kivasti myös.

Joulun aikana tapasin lapsen isän vanhemmat ja se tapasi mun. Se oli tosi outoa, mutta aika herttaista. Ehkä suurimpia yllätyksiä koko tässä sotkussa on ollut se, kuinka hyvin meidän perheet ovat ottaneet tämän asian. En tiedä miksi odotin, että ohjelmassa olisi taivastelua ja sekoilua. Mehän ollaan kohta kolmekymppisiäkin, että ei tää nyt pitäisi ollakaan kriisi. Vähän aikaa sitten lapsen saanut ystäväni sanoi meille, että lapsen saannista tulleet onnittelut ymmärtää vasta sitten kun lapsi on syntynyt. Se nimittäin on iso onni ja meidän vanhemmat tietää sen. Yritän luottaa siihen, vaikka olosuhteet eivät olisikaan ne kaikkein ideaaleimmat.