Yllätys.

Mietin usein, että mikä on yllättänyt äitiydessä eniten. Tukiäitiystäväni sanoi joskus, että tunteiden määrä. Kuinka paljon lasta voikaan rakastaa. Mua on ainakin tunteiden laatu yllättänyt. Omalla kohdallani rakkaus vauvaa kohtaan on ollut sellaista hitaasti kasvavaa, mutta pakahduttavaa. On elämä ennen ja jälkeen. Mietin, että miten tämä vauvaparka on  saanut vain mut äidikseen, vaikka se ansaitsisi kaikkein parasta. Mietin sitä, kuinka joskus mulle on kerrottu, että haikaran tuoma lapsi valitsee perheensä itse. Mietin sitä jotain ehkä kiinalaista uskomusta, jossa sielut valitsevat aina vain uusia erlaisia elämiä, mutta liikkuvat laumoissa.

Rakkaus on myös avannut jotenkin tosi isosti rakkautta ja hellyyttä muitakin lapsia kohtaan. En itse usko haluavani lisää biologisia lapsia ja se tunne on vain voimistunut. Pirkon syntymä oli niin ainutlaatuinen juttu, että mä en usko, että voin tehdä sitä toisten. Vaikka kaikki meni hyvin. Toisaalta, sellainen naivi fiilis siitä, että olisi hienoa olla vaikka sijoituslapsen (onko toi edes oikea termi?) äiti edes hetkellisesti, on tullut jostain tosi vahvaksi.

Muita yllätyksiä: vaikka vauva on enemmän eläin kuin ihminen, sen ärähdyksissä ja murahduksissa on niin paljon tuttua. Äitiyteni parhaita hetkiä on ollut, kun Pirkko ähkäisi nautinnollisesti päästessään kylpyyn. Äidin tyttö. Se myös venyttelee herättyään ihan niin kuin ihminen. Juuri ennen heräämistään Pirkko näyttää suurta vääryyttä kokevalta, aivan kuin isänsä.

Sitten mua on ylltättänyt, kuinka söpö peppu sillä on. Se on ehkä vauvan söpöin osa. Sitä pestessä ei voi kuin hymyillä. Tästä tuli luontevasti mieleen yksi suuri yllätys: yhtäkkiä maailmassa on toinen ihminen jonka kaikiin ruumiintoimintoihin suhtaudun luontevasti. Ei haittaa, jos vauva aivastaa päälleni.

Yksi suuri yllätys on myös ollut, kuinka hitaasti äitiys sulaa osaksi identiteettiä. Ainakin mulla. Alan ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kirjoittavat äitiyden CV:seen, mutta mulle se on vielä jotenkin irrallaan. Mulle on käsittämätön ajatus, että muut näkevät mussa nyt ensisijaisesti nuoren äidin, mutta mä näin tavallisen tytön joka on tehnyt vähän omituisia asioita.

Sitten tuoreempi yllätys: kolmen kuukauden kohdalla horror imetys alkoi käydä helpommaksi. Jälkitarkastuksessa lääkäri oli jo vähän sillai, että jos se on vielä kivuliasta, niin tuskin enää helpottaa, mutta toisin kävi! En vieläkään saa hommasta mitään super kiksejä, mutta ei kai tarvikaan.