Äidistäni.

Ehkä olenkin joskus täällä blogissa maininnut, että mulla on oikein kiva äiti, joka ajaa mut raivoon sekunneissa, tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Näin tyttären synnyttämisen jälkeen mä olen pohtinut meidän hankalaa suhdetta vielä entistäkin enemmän ja jopa yrittänyt keskustella mutsin kanssa – aika huonoin tuloksin. 

Mua ärsyttää äidissä erityisesti kaikki pienet asiat, jotka huomaan, että mussa on samoja. Käytän Pirkon kanssa samoja sanoja, kuin millä mulle puhuttiin lapsena, itken samalla tavalla kuin äitini ja haluaisin samalla tavalla jatkuvasti ostella rakkailleni lahjoja. Identifioidun nykyään enemmän isääni, vaikka pienenä olin äidin tyttö ja vierastin aina töissä olevaa faijaa. 

Katselen Pirkkoa nyt, ja sen mielipaikka on mun kainalossa. Hyväksyn helposti, että se ei ole aina, edes pitkään. Mutta että miten säilyttää jonkilainen yhteys ja keskinäinen ymmärrys? 

Omissa pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että mun äitisuhteen ongelma on, että mä koen, että en ole saanut tarpeeksi kannustusta aikuisista saavutuksistani. Meitä lapsia on aina kannustettu ja kehuttu omasta olemuksestamme, mutta ei ehkä saavutuksista ja työvoitoista. (On mahdollista, että selän takana on kehuttu.) Jotenkin meidän välit meni hankaliksi kun mä teiniydyin, äiti oli jotenkin kaiken aikuistumisen suhteen tosi passiivinen. Ei ruvettu tekemään naisten asioita tyttöjen juttujen sijaan. Aloin elää aikuisen elämääni mahdollisimman emotionaalisesti erillään vanhemmistani, samalla kuitenkin haluten niiden hyväksyntää.

Ehkä koska kyseessä oli ”aikuisasia”, raskaudesta kertominen vuosi sitten jännitti ihan järkyttvän paljon. Se oli mun mielestä myös kiusallista. Mun vanhemmat oli kuitenkin (tietenkin) tosi iloisia. Äiti on nyt niin järkyttävän innostunut Pirkosta, että se hämmentää. On tietenkin ihanaa ja elintärkeää saada sen apua, mutta myös ahdistavaa, kun haluaisi olla itsenäinen. Mulla on sellainen olo, että mun äiti hyväksikäyttää tilannetta, eikä anna mulle tilaa. (Vaikka samalla ymmärrän, ettei näin varmaan ole.) En missään nimessä halua, että Pirkko on meidän valtapelien välikappale. Hätkähdin, kun yhdessä keskustelussa äiti jotenkin käsitti, että yrittäisin rajoittaa sitä kuinka paljon se on Pirkon kanssa. Se näytti loukatulta, vihastuneelta ja lannistuneelta. Vaikka äidin vallan käyttö ärsyttää mua, oli jotenkin pysäyttävä huomata, että mulla on nyt hänen lapsenlapsensa äitinä jokin uusi rooli ja asema. 

Synnytyksen jälkeen Pirkon kummi oli kylässä, kun äiti tuli käymään. Kummi onnitteli tuoretta mummia. En ihan tarkkaan muista, mitä äiti sanoi, mutta muistan, että se sanoi myös, että ”olenhan mä aina kuitenkin Xxxxx:n äiti” lempeästi. Parhaansa se yrittää, niin kuin me kaikki. Toivon vaan jostain kärsivällisyyttä kestää sen yrittäminen.