Fysioterapia.
Perheblogeissa kirjoitetaan nykyään paljon rempeseään sävyyn paskamutsifiiliksistä ja riittämättömyyden tunteesta. Se on ihan hyvä. Kehitin sellaiset itse tänään ekaa kertaa. Kuten tällaiseen hormonisekoiluun kuuluu, vähän hassusta aiheesta. Ehkä on muutenkin ollut vähän tavallista haastavampi päivä. Nimittäin. Helsingissä neuvola tarjoaa puolentoista tunnin fysioterapiaryhmäohjauksia kaikille ensisynnyttäjille. Mun on pitänyt varata se koko syksyn, mutta en ole saanut sitä jostain syystä aikaiseksi. Tänään olisi sitten ollut vika ryhmä, mutta se oli täynnä. Tuli jotenkin tosi epäonnistunut olo. Absurdeinta on, että mua itkettää vieläkin kirjoittaa tästä. Fysioterapiaryhmästä. Huh huh.
Päälle tuli tietenkin just tänään jostain alaselkäkipuja. Tuli sellainen fiilis, että jos mä en saa edes itsestäni pidettyä huolta, niin mitä hemmettiä tästä tulee. Että musta tulee sellainen vanhempi, jolle kaikki neuvola-, tarha- ja kouluihmiset huokailee ja pudistelee päätään kun en osaa enkä muista mitään. No sen verran ratkaisukeskeinen sentään olen, että ostin itseni tilanteensta ulos varaamalla kuuden kerran MamaPilates -kurssin keväälle ja googlailin noita fyssarijuttuja. Eiköhän se sillä hoidu.
Kuten kaikissa tällaisissa tilanteissa, absurdin itkun taustalla saattoi olla muutakin. Vauvan syntymän lähestyessä kaikki huolet tietenkin konkretisoituu.
Tajuan, että kuinka yksin olen. Mulla on hirveesti frendejä, jotka haluu auttaa ja kuunnella, mutta en ehkä osaa/halua vaivata niitä tällaisilla pikkuhuolilla. Tuntuu hassulta kysellä lapsettomilta tällaisista asioista. Ja jos kyselen niiltä, joilla on lapsia, mulle tulee sellainen fiilis, että jotenkin hyväksi käytän niitä siksi, että niillä on lapsia. Mulla on varmaan jotain läheisyysongelmia. Lapsen isäkin on ihan halukas osallistumaan ja kuuntelemaan, mutta sillä on kuitenkin oma elämä ja kaikkea. Tuntuu hassulta valittaa noin oudoista jutuista, kun ei se niille voi tehdä mitään ja syyllistyy vaan turhaan.
Lisäksi luin tänään Ylen jutusta, että ”elämä lapsiperheessä voi olla sietämättömän rankkaa ja kaikilla ei ole siihen voimia.” On tosi hyvä, että vanhempien (lähinnä äitien) uupumuksesta puhutaan, mutta näin niin ku ensikertalaisena se on ruvennut ahdistamaan aika paljon. Onneksi Instagrammissa yksi tuttu kuvaili vauvaarkeaan tänään myös yhtämittaiseksi viikonlopuksi. Se ei kuulosta yhtään niin pahalta.
Ps. Miksi kukaan ei tunnu saavan selvyyttä siihen voiko raskaana oleva ihminen nukkua selällään, jos se ei tunnu pahalta?!