Kaste.
Tiedostan hyvin olevani aika laumasieluinen ihminen, niin kuin suurin osa meistä on. Jos vaikka olen jostain asiasta väärä mieltä (mun mielestä ei esimerkiksi ollut mitenkään kauhean kohtuutonta, kun toisen tutkinnon opintotuki meinattiin poistaa), olen siitä yleensä hiljaa. Yhden asian tein kumminkin tässä taannoin hieman eri tavalla kuin kuplassani (lololololol) on tapana: annoin kastaa lapseni. Ja aion vielä suositella sitä muillekin!
Kolme etunimeä ja mun sukunimen saaneen ihmisen vuoksi Kallion kirkkoon kokoontui iso joukko ihania vapusta toipuvia tyyppejä ja esimerkiksi neljä kuusikymppistä ihmistä, jotka tapasivat kaikki ainoan lapsenlapsensa toiset isovanhemmat ensimmäistä kertaa. Erikoinen tapaus. Usein odotetuista päivistä jää sellainen vähän hassu fiilis, että tuossako se meni, mutta jostain syystä näistä juhlista jäi sellainen ihana lämmin ja pehmeä olo. Ja monta kukkakimppua pöytään. Saatiin myös hienoja, kauniita, hauskoja, hyödyllisiä ja tarkkaan harkittuja lahjoja sekä mahtavia terveisiä vauvakirjaan. Jos kirjoittaisin aiheesta vielä Facebookkiinkin, laittaisin statukseen sellaisen ”feelin blessed” -lisäyksen ilman sarkasmia.
Sitten juotiin kahvit täällä kotona. En ollut itse tehnyt mitään ruuista vaan isovanhemmat ja lapsen isä huolehtivat kaikesta. Prosessin johtamisessakin oli kuitenkin sen verran työlästä hommaa univajeiselle, että muutaman kerran kirosin koko ideaa juhlista. Seurakunnalta saamani palvelu oli myös mun mielestä yllättävän huonoa. Tämä kun oli ensimmäinen kerta, kun käytin mitään kirkon palveluita, niin olisin toivonut hieman parempaa opastusta ja vähemmän aikataulusekoilua.
Pappikin päädyttiin lopulta hommaamaan itse. Mun vanhempien naapuri olikin kuitenkin oikein hyvä valinta. Varsinainen kaste oli lämmin ja rento tilanne. Mua jännitti sen verran, että en ihan muista, mistä pappi puhui. (Jännitystä vähensi onneksi se, että kummiksi lupautunut hyvä ystävä seisoi vieressä.) Ei ainakaan perisynnistä, vaan anteeksiannosta ja siitä, kuinka lapsesta olisi hyvä kasvattaa hyvä ihminen.
Mutta miksi suosittelen kastamista, vaikka uskonnolla ei todellakaan ole mun elämässä suurta roolia? Yksi syy on se, että tuleepahan ainakin pidetty ne nimenantojuhlat. Jos ei ole pakko toimittaa mitään seremoniaa, saattaa juhlatkin jäädä pitämättä. Toisekseen, vaikka joku voi pitää lapsikastetta jotenkin arvelluttavana, joku jopa henkisenä väkivaltana, mun mielestä se on nykypäivänä, hieman paradoksaalisesti, valinnanvapautta lisäävä asia. Jos lasta ei liitä kirkkoon, hän tuskin koskaan liittyy itse ja hänestä kasvaa uskonnoton ihminen – ei mitenkään huono sekään. Mutta jos hänelle antaa jonkinlaisen yhteyden tähän systeemiin, hän voi valita, onko se minkäänlainen osa hänen elämäänsä. Tyyppi saa tietenkin erota kirkosta vaikka heti puhumaan opittuaan, jos se on hänelle tärkeää. Itse huomasin viime kesänä isoisäni hautajaisissa, että mulle kristilliset rituaalit on lohdullisia ja musta tuntuisi hieman surulliselta, jos mun lapsella ei olisi sitä tunnetta. On helpottavaa, kun vaikeisiin tilanteisiin on kaava, joka perustuu johonkin itseäni vanhempaan. Kolmanneksi, olipa siistiä päästä laulamaan virsiä!
Luonnollisesti tämä on suositus vain kaltaisilleni tapakristityille. Jos olet ateisti tai uskonto vaivaannuttaa kovasti (edit. tai sulla on joku muu uskonto :D), ei tämä varmastikaan ole hyvä neuvo. Niissä tapauksissa kannustan miettimään, että miten oman lapsen nimenantoon tai muuhun juhlintaan saa juhlavuttaa, ehkä jopa pyhyyttä. Mä mietin tätä itse asiassa tänä aamuna ja pohdin miten hienoa olisi olla juhlissa, jossa papin paikalla olisi fyysikko, joka juhlavasti selittäisi, kuinka materia kiertää universumissa ja olemme siksi kaikki tehty tähtipölystä. Se olisi ihan yhtä hienoa.
Sitten vielä päivän hyvä kysymys: miksi niin monissa naisten nimissä on vain kahta vokaalia, aata ja iitä?