Kiva.

Juteltiin tänään kavereiden kanssa lounallaan vauvojen hoidosta ja kasvatuksesta. Kertailtiin sitä, miten Jenkeissä imetetään vähän ja miten Ranskassa jätetään muutaman kuukauden ikäisiä lapsia useammin yön yli hoitoon kuin täällä. Tulimme siihen lopputulokseen, mihin fiksut ihmiset aina näissä aina tulee: täyspäisiä ihmisiä niistä kasvaa aika monenlaisilla kasvatusmetodeilla ja tavoilla.

Jotenkin sen keskustelun innoittamana muotoilin päässäni ajatuksen, joka ohjaa mun kasvatusta. Tunsin itseni sen yksinkertaisuuden vuoksi itseni aika typeräksi: haluan olla kiva. Vaikka olen täällä blogissa puhunut paljon oman vapauden tärkeydestä ja haikaillut kylille, olen tosiasiallisesti elänyt aika symbioosissa Pirkon kanssa, isoksi osaksi siksi, että se nauttii siitä. Itse pysytyisin esimerkiksi suhteellisen helposti olemaan yön poissa vauvan luota ja tiedän, että ei sekään menisi siitä mitenkään rikki. Mutta ei se olisi sille kivaa, joten nyt ainakaan ihan vielä en ole. (Saattaa olla, että reilun kuukauden päästä olenkin.) 

Tiedän, että vanhemman tehtävä ei ole aina olla kiva, ja joskus pitää tehdä ei-kivoja juttuja itsensä ja lapsen vuoksi. Mutta miksi ihmeessä sitä ei olisi aina kun pystyy?