Onnittelut

Mikään ei ole koskaan tuntunut yhtään oudolta syyltä saada onnitteluja. Tuntuu, että sitä ei ansaitse ja että se on asioiden edelle menevää. Mutta toisaalta, se kertoo jotain mielenkiintoista yhteiskunnan perimmäisistä arvoista: lapsi on lahja, etuoikeus ja onnekas sattuma. Myös pyytämättä ja yllättäen. Sitä paitsi, eihän tässä maassa tarvitse synnyttää kuin toivottuja lapsia. Siksi tästäkin mahdollisesta lapsesta tuli sellainen sillä hetkellä, kun päätin pitää sen. Tajusin aika äkkiä, että ei tällaisessakaan tilanteessa voi olla raskaana niin, että toivoo keskenmenoa.

Kaikkein oudoimmilta tuntuivat onnittelut omilta vanhemmilta. Jostain syystä olin yllättynyt, että ne onnittelivat (en ollut ihan varma muutenkaan, onko niiden reaktio positiivinen, mutta se on eri juttu), se tuntui jotenkin vähän viralliselta. Mutta samalla mulle tuli jotenkin siitä pienestä eleestä sellainen olo, että ne onnittelevat, koska mä olen niistä erillinen aikuinen ihminen, josta nyt tulee vanhempi. Tämän pitäisi tietysti olla ihan itsestään selvää, mutta ei se ehkä ole ollut.

Tämä teksti on oikeasti kirjoitettu jo melkein kokonaan reilu kuukausi sitten, mutta nyt vasta uskallan ryhtyä julkaisemaan näitä. Ensin tulee siis monta vanhaa tekstiä ja ehkä vasta sitten jotain uutta.