Pirkko nukahti tänään vähän niin kuin kesken iltarutiinieni. Tunnen itseni epäonnistujaksi. Se on tietenkin ihan turhaa: ei viiden kuukauden ikäinen vauva hajoa siihen, ettei sille lueta. Se on myös aika hölmöä siksi, että se tuntuu epäonnistumiselta, koska kukaan ei ole jakamassa sitä. 

Viimeiset pari viikkoa Pirkon isä on ollut täällä meidän tykönä ja tänään se lähti kotiin. Vaikka periaatteessa tarkoitus on elää aika normiarkea hänen täällä ollessaan, helposti ollaan vähän lomamoodissa, kun ollaan yhdessä. Retkeillään ja syödään ulkona. Rutiinipoikkemat ei olleet epäonnistumisia vaan pieniä ihania muistoja.

Taas oli siis kivaa ja suhteellisen sulavaa. Yritetään jakaa vanhemmuutta ja iloitaan siitä. Ei se ole aina ihan helppoa tai tasapuolista, mutta me yritetään. Ainut iso ongelma on se ääni mun päässä, joka sanoo, että ei näin voi jatkua. Tämä onnistuminen ja onni ei voi olla pysyvää. Jotain tapahtuu ja tulee meidän väliin. Sitten ei enää maata sängyssä höpöttelemässä vauvan molemmin puolin. Mehän ei olla pari.

Mulle ei ihan viime aikoihin asti ole ollut ongelma vastailla kysymykseen, että seurustellaanko me. Totta kai ihmisiä kiinnostaa. Nyt se on kuitenkin ruvennut tuntumaan hassulta. Mitä sillä on väliä? Ja mitä siinä itse asiassa kysytään?