Rattaiden kanssa kulkiessa kaupunkiin saa aika tavalla eri perspektin. Useat esteettömyysvaatimukset tuntuvat ihan järkeviltä ja se, ettei Stokkalla ole automaattovia, ihan järjettömältä. Julkisen liikenteen maksuttomuus on mun mielestä ihan perusteltua, kun joutuu etsimään hissiä metroon. Raskausaikana taas sai jonkinlaisen demon siitä, millaista ehkä on olla vanha: omaa liikkumista helpottivat penkit ja siistit vessat.  

Olen yhtäkkiä sukeltanut aikaan, jossa menoja pitää suunnitella vaipanvaihto- ja imetys mahdollisuuksien ja hankalien portaiden mukaan. Haaveilen oikean vauvakahvilan perustamisesta (nimeltään Mama Bear), sellaisesta, jossa vallitsisivat naisten ja vauvojen maailman säännöt. Siellä siedettäisiin melua, kuolaa, maitotahroja, paljaita rintoja ja peppuja sekä rättejä ja kosteuspyyhkeitä. Se, että julkinen maailma ei ole sellainen, on ainoastaan sopimus. 

Siunaan mielessäni jokaista ihmistä, joka pitää mulle ovea auki ja kiroan niitä, jotka rynnivät ohi. Harmittelen niitä kertoja, kun en ole aiemmin tajunnut auttaa rattailla liikkuvia tai muita hankalammassa tilanteessa olevia. Paljon hyvää karmaa jäänyt saamatta! Ihmettelen muutoksen nopeutta: vaikka nytkin mua saattaa hirvittää jättiläismäisten vaunujen kanssa minulla on oikeus -tyyppisesti joka paikkaan puskevat ihmiset, en ole niin kärkäs tuomitsemaan.

Feministinen kaupunkisuunnittelu siis kiinnostaa. Liikkuminen ja  tilan ottaminen kaupungissa on kaikkien oikeus, mutta kaikille muille kuin terveille aikuisille paljon vaikeampaa. Jos hyväksyy, että vauva ja vielä äitikin on ihminen, jolla on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsemään, joutuu yllättävän suurien kysymysten ääreen. Saako ulkona olla, jos tarvitsee muiden apua? Saako siellä olla, jos häiritsee muita

Tietenkin on paikkoja ja tilanteita, joihin en Pirkon (ei vauvan oikea nimi) kanssa mene. Mutta niitä on vähemmän ja vähemmän. Olen edelleen herkkä sille, että muut eivät joudu kuuntelemaan itkua. Jos ei ole kiire, saatan esimerkiksi jäädä pois bussissta ennen omaa pysäkkiä, jos kitinä alkaa. Kaivan rinnan tottuneesti esiin hiljentääkseni vauvan melkein missä vaan mistään mitään välittämättä. Saavatpahan kaikki olla rauhassa. 

Taannoin juttelin sinänsä ihan fiksun oloisen nuoren miehen kanssa vauvojen viemisestä ravintolaan ja hän epäili, hurskaasti että eihän lapsia kannata viedä rafloihin, koska sen täytyy olla vanhemmille stressaavaa. Oikeastihan vanhemmat voivat ihan itse määrittää, mikä heille on stressaavaa.