Paras kasvatusneuvo, jonka olen saanut, on että sinä tiedät parhaiten mikä on parasta sinun lapsellesi. On mielenkiintoista, että jostain sellaista intuitiivista tietoa, jolla joskus arvaa oikein puhumattoman olennon tarpeita, tosiaan pulppuaa. Se on myös kaikkein kamalin neuvo, sillä aika usein musta tuntuu siltä, että mä en tosiaankaan tiedä ja se tuntuu epäonnistumiselta.

En tiedä miten muissa perheissä, mutta tuo tietämisen taakka on ainakin meidän tässä hieman erikoisessa yritetään olla ystäviä -vanhemmuudessa napsahtanut hyvin vahvasti mun harteille. Äiti tietää ja sillai. No ei vittu tiedä.

Mua ahdistaa, kun mun pitää vetää lapsen rajoja nukkumaanmenosta ja siitä saako isä leperrellä vauvalle kolmen kaljan jälkeen sekä huolehtia siitä että tyypillä on sopivasti vaatetta jatkuvasti muuttuvassa säässä. Samaan aikaan pitää kuitenkin antaa vauvan isälle tilaa toteuttaa ja etsiä omaa vanhemmuuttaan. Ihan jo siitäkin syystä, että en ikinä anna sille tai muille tilaa, en saa sitä koskaan itse. On kuitenkin vähän raskasta pyörittää perusasioita ja sitten yrittää integroida joku muu siihen messiin. On hankala tukea ja opastaa toista, kun on itsekin epävarma ja pihalla.

Pidemmällä tähtäimellä pelkään, että tää johtaa siihen, että mä saan  tiukan ja ilottoman vanhemman roolin ja alan itsekin ajan myötä uskoa, että olen sellainen. Onneksi lapsen isän kanssa ollaan pystytty ihan puhumaankin näistä ajatuksista ja se lupasi, että jos vauva haluaa teininä lähteä asumaan khuulin ja rennon faijan luokse tiukkisäitiä pakoon, se faija vastaa, että et oo tulossa.