Aina välillä sitä huvittaa itseään ajatuksella siitä, millaista on olla vauva tai pieni lapsi. Sua kärrätään joka paikkaan ja nostellaan. Et itse päätä mistään eikä tarvitse itse edes pukeutua. Ihanaa ja kamalaa. Perspektiivi esimerkiksi kaupunkiin on tietenkin ihan eri rattaista katsottuna. Diego Acosta López asensi (tietenkin joku tekee tän) GoPron kaksivuotiaansa rattaisiin New Yorkin matkan ajaksi ja kuvat siitä ovat ihan söpöjä. 

Olen muistaakseni täällä joskus aikaisemmin paasannut siitä, että keskenmenoista (ja esimerkiksi aborteista) pitäisi puhua avoimemmin. On yksilöiden takia merkittävää tietää, että ei ole ainut jonkun asian kokenut, ja on yhteiskunnallisesti merkittävää, että naisten elämään paljon vaikuttavista tapahtumista puhutaan julkisestikin. Jokainen tekee tietenkin henkilökohtaisen asian kohdalla omat valintansa miten asiaa käsittellee, mutta mun mielestä on hienoa, että meillä on nykyään tämä Internet, joka mahdollistaa tarinoiden jakamisen. Täältä Lilyssäkin on yksi aika uusi keskenmenokertomus Vauvakuumeeton-blogissa ja Buzzfeedissä luin taannoin toisen.

Istuimme ystävän kanssa taannoin ravintolassa ja pohdimme sitä, kumpi narratiivi on ylikorostunut yhteiskunnassa: lasten kanssa on uskomattoman rankkaa ja kamalaa vai lapsien saanti on elämän tarkoitus ja ainut oikeasti kaunis asia. Totuus on varmaan jotain siltä väliltä. Jezebelissä myös tästä aiheesta, yhden siirappisen blogitekstin analyysillä.