Kävin tänään aamulla avoimessa neuvolassa (mikä ihana palvelu meille panikoijille) toisessa terveyskeskuksessa kuin yleensä. Jostain tuntemattomasta syystä, siellä piti ottaa kengät pois tai panna jalkoihin sellaiset siniset pussit, joita mä oon inhonnut lapsesta asti. Siellä sitten sukkasillani mietin, että tää on niin tätä. Just tätä taantumusta. Että miten mua kohdellaan aikuisena, kun mä oon täällä näiden taaperoiden lauman keskellä ilman kenkiä. (En tietenkään miettinyt sitä, että meidän toimistolla ollaan myös ilman kenkiä.) Äidit hymyilivät toisilleen vähän hölmösti. Ihan kuin lapsen saaminen nyt oikeasti yhdistäisi ihmisiä jotenkin. 

Meinasin ensimmäistä kertaa ajatella, että musta ei oo tähän, tää ei onnistu, lapset on mun mielestä vähän ällöttäviä kun ne kuolaa ja niillä on typeriä puhevikoja. Mä en vaan voi olla tällaisessa tilanteessa näiden unisten näköisten, sukkahousuihin puettujen toukkien keskellä. Ajattelin lapsen isää, joka on innostunut työstään lastentarhassa ja mietin, että miten se kestää. Tätä kesti ehkä puoli minuuttia. Sitten, ilman että oikeastaan edes yritin, aloin nähdä kaikissa tarkkailemissa lapsissa jotain kiinnostavaa. Pohdiskelevia ilmeitä, hassua tanssimista yksikseen ja päättäväisiä katseita. 

Matkalla bussissa töihin kuuntelin kahden mamman päivittelevän sitä kamamäärää, mikä lapsen kanssa pitää aina olla messissä. Sydämeni meinasi särkyä, kun tajusin, että en melkein enää tyyliin ikinä voi enää lentää lapsen isän kotikaupunkiin niin pienillä kantamuksilla kuin tein viime viikonloppuna. Sitten aloin pohtia, että pitäisi laulaa lapselle joskus. Viikolla 24 ne kuulee jo. Eikä se hillittömän kamamäärän vauva-aikakaan ihan loputtomiin kestä. 

Mulla ei olekaan hetkeen ole ollut tänne ihmeellistä tilitettävää. Hommat rullaa painollaan. Toki jotkut jutut huolestuttaa nyt ehkä himpun verran konkreettisemmin kuin ennen. Miten yhden ihmisen kädet riittää vauvan hoitoon? Mitä jos jotain sattuu? Samaan aikaan mun pahimmat paniikit raskauden sujumisesta on alkaneet hieman hälvetä ja oon aika fiiliksissä lapsen saamisesta. Toki välillä välähtää joku pieni haikeus asioista, joita ei nyt tässä ihan lähiaikoina pääse tekemään, mutta pääosin oon aika ok juttujen kanssa. Toki vastuu painaa: tuntuu oudolta ajatukselta olla jonkun ainoa ja ainutkertainen äiti. Perusjuttuja.

Tänään sai kuitenkin aihetta kiukkuiselle tekstille! Olin tänään perhevalmennuksessa ja se oli siis ihan järkyttävää normatiivista kuraa. Mua oli varoiteltu, että se on aika parisuhdekeskeistä ja niinhän se tosiaan oli. Taisi olla tokalla kalvolla, kun meille kerrottiin, että hyvä parisuhde on vauvalle paras koti. Niinpä niin. Syytän hormoneja, mutta tuntuihan toi nyt ihan vitun pahalta. Mun lapsen tuleva koti tuomittiin siinä jotenkin ei-parhaaksi-mahdolliseksi. Se vaan tuntuu jotenkin ihan vitun väärältä. Toki ymmärrän, että tarkoituksena oli kannustaa vanhempia pitämään olemassa olevista parisuhteistaan huolta ja se on järkevää. Mutta ei se nyt olisi ollut niin vaikeaa ilmaista toisin. Toisessa kalvossa sanottiin, että on normaalia raskaana olevalle haluta olla huolenpidon kohteena. Mun mielestä tollanen passivoittaa naisia ja saa ne taantumaan lapsen hankinnan myötä.

Sitten siellä näytettiin imetysvideo, joka muistutti parodiaa ja mikä hirveintä, luentokalvoissa oli Baby Blues -sarjakuvia. Hyi saatana. Olen neuvolajärjestelmän ja julkisen terveydenhuollon vakaa kannattaja, mutta välillä mulla on sellainen olo, että se ei vaan toimi mulle. Puheen sävy oli mun mielestä jotenkin ihan helvetin ärsyttävä lässytys. Ihan kuin lapsen saaminen jotenkin taannuttaisi. Neuvolassa oli selkeästi päätetty, että tällaiset mielikuvat tulevasta lapsesta on jotenkin hyper tärkeitä. Jos niitä ei ole, tulen pahoinpitelemään lastani. Tunnistin kysymyksen mielikuvista jo muutama neuvolakerta sitten muiden kysymysten joukosta sellaiseksi, että siihen pitää vastata ”oikein” ja nyt niistä taas kyseltiin. Kyse ei ole edes siitä, että mulla ei olisi niitä mielikuvia. Musta on vaan jotenkin hassua, että ne nyt koetaan niin hirveen tärkeinä.

Mutta disclaimerinä. Juttelin tänään mun yhden kaverin kanssa ja se sanoi, että niiden perhevalmennuksen naispari oli kehunut juuri sitä, miten ne oli huomioitu. Että ehkä tämä oli tosiaan vain tuo perhevalmennus ja rehellisesti sanottuna, mun asenne oli huono. Näpräsin kännykkää ja huokailin.