Muutama päivä sitten Hesarissa oli tuollainen tunteisiin vetoa otsikko, jonka mä tulkitsin varmaan vähän eri vinkkelistä kuin moni muu. Mua ärsytti, että yksinhuoltajuus oli tuossa tuollaisena sääliä herättävänä keppihevosena. Kyllä toi palkkojen karhuaminen on ärsyttävää kelle vaan. Onko yksinhuoltajat aina automaattisesti joku ongelmainen, toivottoman köyhä ja surkea porukka?

Suhteutettuna omaan tilanteeseeni olen varmaan miettinyt taloudellisia asioita ja uraani hämmentävän vähän tässä lapsiasiassa. Periaatteessa mun pitäisi varmaan olla aika huolestunut molemmista koska kuka nyt haluaisi palkata yh-äidin ja ne aina listataan kaikkein, kun puhutaan huonoimmassa asemassa yhteiskunnassa olevista ihmisistä.

Jostain syystä mä en kuitenkaan ole mitenkään syvän huolestunut. Jos olen ihan rehellinen, suurin este mun ura- ja muun kehityksen tiellä on ollut minä ja mun täydellinen kykenemättömyys käyttää aikani ja rahani järkevästi. Uskoisin (en tietenkään voi odottaa ihmeitä) lapsen saaminen voi kuitenkin parantaa ainakin tuota puolta.

Olen useasti kelannut vuosia sitten lukemaani haastattelua, jossa Anni Sinnemäeltä kysyttiin (muistaakseni) mikä on ollut hänen elämänsä vaikein vaihe. Hän vastasi suunnilleen niin, että lapsen saaminen aivan eri aikaan, kuin mitä häneltä olisi odotettu. Tai jotain sinne päin.

Vaikka mä en todellakaan ole tulossa tässä teiniäidiksi ja Sinnemäki ei tainnut olla ihan tyypillinen teiniäiti, mä olen kuitenkin saanut sen tilanteesta voimaa. Että ihmisestä voi tulla ministeri, vaikka sai lapsen 16-vuotiaana! Miksi mun pitäisi sitten surkutella sitä, että ”voi voi musta tulee tällainen yhteiskunnallinen ongelma” yksinhuoltajana?