Rakkaus.

Jännällä tavalla ihanassa Matkamuistoja-blogissa kirjoitettiin aika samasta aiheesta, kuin mistä minä kirjoitin tuossa edellisessä postauksessani: on ihan perseestä, kun ei lapsen myötä menettää ison osan vapaudestaan. Se vapauden kaipuu kohdistuu usein niinkin ”pieniin” asioihin kuin festareihin ja terassikaljoihin. (Kesällä saattaa siis olla jotain tekemistä asian kanssa.) Mutta onkos tuo nyt ihme? Noi on aika perusasioita, joista plusmiinus kolmikymppiset kaupunkilaiset ovat yleensä nauttineet kymmenisen vuotta. Olisi aika erikoista, jos ne lakkaisivat yhtäkkiä kiinnostamasta. Äitiyden myötä ei valitettavasti saa kerta rysäyksellä seestynyttä mieltä ja vapautta maallisten huvitusten kaipuusta. Toki se muuttaa ihmistä, mutta se tapahtuu työllä ja toistolla ja voi olla hankalaa ja haikeaa.

Fina Augustinan kommentissa oli pointti, joka itsellenikin tullut mieleen useasti. Jos valittaa siitä, että ei pääse baariin tai vaikka kaverin kolmekymppisille, pitää heti perään muistaa sanoa, että lapsi on maailman ihanin ja rakastettavin asia. Täten julistan: me kaikki rakastetaan vauvojamme, halutaan olla niiden kanssa melkein koko ajan ja haluamme vastata niiden tarpeisiin mahdollisimman hyvin. Siitä ei enää tarvitse keskustella, jos ei erityisest halua. Äiti joka ei ajattele näin lapsestaan, on oikeasti poikkeus.

Toki kaikilla äideillä voi olla päiviä, jolloin nuokin jutut tuntuu vaikeilta, mutta kyse on lapsen ja äidin välilläkin ihmissuhteesta ja ne nyt tuppaa olemaan haastavia. Niissä on kaksi osapuolta, joilla molemmilla on tarpeita ja haluja. Toiveet terassikaljoista, jotka voisivat venyä hotellin juoksuaamiaiseen asti, eivät ole kohtuuttomia. Niistä koettu häpeä on. Jos me kaikki (monet) pienten lasten äidit koetaan näin, ehkä onkin niin, että kukaan ei oikeasti ole tuomitsemassa meitä ja me tehdään se turhaan itse.