Tender.

Toivoisin, että lapsen saaminen on parantaisi mun yhtä uupuvaa taitoa: epätäydellisyyden sietämistä. Ainakin yritystä on, joskin pikku askelilla. Kun söimme lapsen isän asuinkaupungissa ensimmäistä kertaa vauvan kanssa aamiaista, ärsyynnyin (hyvin miedosti toki) siitä että cappuccinoni jäähtyi, kun imetin. Sitten oikein aktiivisesti ajattelin läpi sen ajatuksen, että miten ihanaa kumminkin on, että meillä on tällainen pieni vauva ja (silti) ollaan päästy tähän kahvilaan syömään tätä ihanaan aamiaista. Ja se toimi! Heti hymyilytti. 

Tänään myönsin (taas kerran) itselleni, että haluaisin bailaamaan ja harmittaa, ettei voi lähteä. Mutta pääsin sitten kuitenkin terassille vauvan kanssa piipahtamaan ja moikkaamaan kavereita, aika hyvin kahden kuukauden ikäisen tyypin äidiltä kumminkin.

Hieman isomman asian suhteen olen joutunut pohtimaan paljon sitä, että vaikka lapsen isän kanssa asiat eivät välimatkan ja muiden juttujen takia ole täydellisesti (ainakaan ydinperhe on täydellisyyden joku mitta), mutta yritän keskittyä siihen, että lapsen isä on kuitenkin suhteellisen tasapainoinen ja sympaattinen ihminen, joka haluaa olla hyvä isä. Se voisi olla myös pahasti tunnevammainen ja täysin idiootti.

Tänään neuvolassa multa kysyttiin, että onko vauvan kanssa ollut sellaista, kun kuvittelin ja vastasin ihan täysin rehellisesti, että se on ollut helpompaa kuin odotin. Jokainen päivä ei ole kiva ja harva on täydellinen, mutta aika hyviä on kumminkin paljon enemmän kuin sysi paskoja.