Toukat.

Kävin tänään aamulla avoimessa neuvolassa (mikä ihana palvelu meille panikoijille) toisessa terveyskeskuksessa kuin yleensä. Jostain tuntemattomasta syystä, siellä piti ottaa kengät pois tai panna jalkoihin sellaiset siniset pussit, joita mä oon inhonnut lapsesta asti. Siellä sitten sukkasillani mietin, että tää on niin tätä. Just tätä taantumusta. Että miten mua kohdellaan aikuisena, kun mä oon täällä näiden taaperoiden lauman keskellä ilman kenkiä. (En tietenkään miettinyt sitä, että meidän toimistolla ollaan myös ilman kenkiä.) Äidit hymyilivät toisilleen vähän hölmösti. Ihan kuin lapsen saaminen nyt oikeasti yhdistäisi ihmisiä jotenkin. 

Meinasin ensimmäistä kertaa ajatella, että musta ei oo tähän, tää ei onnistu, lapset on mun mielestä vähän ällöttäviä kun ne kuolaa ja niillä on typeriä puhevikoja. Mä en vaan voi olla tällaisessa tilanteessa näiden unisten näköisten, sukkahousuihin puettujen toukkien keskellä. Ajattelin lapsen isää, joka on innostunut työstään lastentarhassa ja mietin, että miten se kestää. Tätä kesti ehkä puoli minuuttia. Sitten, ilman että oikeastaan edes yritin, aloin nähdä kaikissa tarkkailemissa lapsissa jotain kiinnostavaa. Pohdiskelevia ilmeitä, hassua tanssimista yksikseen ja päättäväisiä katseita. 

Matkalla bussissa töihin kuuntelin kahden mamman päivittelevän sitä kamamäärää, mikä lapsen kanssa pitää aina olla messissä. Sydämeni meinasi särkyä, kun tajusin, että en melkein enää tyyliin ikinä voi enää lentää lapsen isän kotikaupunkiin niin pienillä kantamuksilla kuin tein viime viikonloppuna. Sitten aloin pohtia, että pitäisi laulaa lapselle joskus. Viikolla 24 ne kuulee jo. Eikä se hillittömän kamamäärän vauva-aikakaan ihan loputtomiin kestä.