Tunnelmat.

Juuri kun taisin kirjoittaa siinä hengessä, että arki rullaa ja kivaa on, niin eikös siinä sitten tule heti vaikeat pari päivää. Mun mielialaan vaikutti jotenkin kohtuuttoman paljon, kun en inhimillisen virheen takia saanutkaan lapsenvahtia ja päässyt lenkille silloin kun olin ajatellut. Seuraava päiväkin oli haastava – Pirkko kuumeili rokotteen takia ja mä kohtelin sitä kömpelösti. Sain kokea sen klassisen vanhemmuusjutun, jossa huutavan lapsen päälle puetaan haalaria. Jotenkin sain kuitenkin pidettyä oman mielen aika tyynenä. 

Niin kuin me tänään erään hienon tuoreehkon äidin kanssa puhelimme, ongelma ei ole siinä yhdessä lenkissä vaan siinä, että tässä hommassa tarvii muita ihmisiä ja se on raskasta. Avunpyytäminen ja pärjääminen on olleet vallitsevia teemoja täällä blogissa. Mulle on vanhemmuuden myötä käynyt hirvittävän selväksi, että pärjäämisen vaadin kuuluu siihen kultturiin johon mut on kasvatettu, ehkä jopa kaikkien suomalaisten kultuuriin. Eniten sitä odottaa itseltään. Muita on helppo ja mukava kannustaa hankkimaan apua ja pyytämään palveluksia. Siksi mun on usein niin vaikea pyytää apua. Jotenkin sellaiset ajatukset kuten ”itsenihän mä olen tähän tilanteeseen laittanut” ja ”yksinhän mun pitää jatkossakin pärjätä” sekä ”ei saa olla muille vaivoiksi” takovat luuppina päässä. 

Olisi myös kiva, jos tulisi tänne blogiin kirjoitettua joskus muutakin kuin tällaisia kuulumispäivityksiä. Vähän baby brains -meininki vaan nyt. Mut onneksi saa tilittää, täällä ja kavereille. Jos juttuja jää hillomaan, niin heposti sitä on siipi aika pahasti maassa.