Uhkat.

Tänään Pirkko makoili lelukaaren alla, sen mitä tuon ikäinen nyt jaksaa makoilla, eli vähän. Kaikkein kiinnostavin osa kaaressa oli tällä kertaa siihen kuuluvan maton pesuohjelappu, jota tietenkin oli pakko järsiä. Seurailin touhua sivusilmällä ja facebookkasin. Ajattelin puolihuolimattomasti, että ei noi laput voi irrota tosta, tuohan on tuollainen kallis lelumerkki (lol). 

Sitten pysähdyin ja mietin, että enhän mä oikeesti tiedä. Että kyllä mun on pakko katsoa ja tarkistaa, että lapsi ei tukehdu niihin. Että jos tukehtuu, siinä ei paljon kallis lelumerkki auta. Lisäahdistusta tuli siitä, että olen viime päivinä uutisissa olleiden asioiden johdosta pohtinut paljon sitä miten järkyttävän sietämättömän kestämättömän kamaalaa olisi, jos omalle lapselle kävisi jotain.

Nyt kun Pirkko on ruvennut pyöriskelemään ja laittamaan kaikkea suuhunsa, sitä pitää suojella eniten itseltään. Se on ehkä vähän yllättänyt mut, kuten nää uudet vaiheet aina tekee. Tietää, että ne on tulossa, mutta kuitenkin ne tulee ylltäyksenä omalle kohdalle. Vaikka ihan sellaisen hennon pienen tyypin kanssa kaikkialla näki potentiaalisia vähän absurdejakin uhkia, niitä ei juurikaan joutunut konkreettisesti torjumaan. Nyt sitä pitää tehdä, ja tämä vaihe ilmeisesti jatkuu aika pitkään.

Muutenkin vanhemmuuteen on hiipinyt outo aktiivisuuden sävy passiivisen reagoinnin sijaan. Pitää tehdä asioita selvitymisen sijaan. Pitäisi opettaa syömään kiinteitä. Vauvantahtinen täysimetys on lopulta aika iisiä soseisiin, sormiruokailuun ja ateriarytmiin verrattuna. (Unohtakaa siis aiemmat puheeni imetyksestä!) Olen myös tajunnut, että mä ilmeisesti nukutan Pirkon ihan päin helvettiä: imettäen ja mun kanssa edelleen omaan sänkyyn. Ja rutiinitkin on joustavia. Sekin pitää nyt jotenkin jämäkästi opetella tekemään jotenkin toisin. Päiväunillekin pitää alkaa nukuttaa, kun tyyppi ei enää goisi itsekseen suurta osaa päivästä.

Nää (toki ihan normaaliin vanhemmuuteen kuuluvat) kehityshankkeet on vaan musta tosi raskaita. Meidän arki rullaan aika kivasti ja mulla on tarmoa tehdä aika paljon asioita. Pirkko on siinä vähän niin kun mukana. Mutta näissä tilanteissa se puhti vähän loppuu. Kun pitäisi olla määrätietoinen, pitkäjänteinen ja kestää tylsyyttä ja epämukavuutta. Myönnän, että olisi helpottavaa, että joku järjestelmällisempi ja lehmänhermoisempi olisi arjessa mukana.